Pelon metsästä Onnenmetsäksi - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Tiesitkö? Voit lukea viikossa 3 artikkelia ilman tilausta - hanki rajaton lukuoikeus nyt 9,90€/kk
Kolumni

Pelon metsästä Onnenmetsäksi

"Aloin tottua ajatukseen, että niin kauan kuin metsässä käyn, joudun aina lähtiessäni varalta hyvästelemään sen."

Tammikuun 2002 alussa oli lämmintä. Lähdin pyöräilemään syrjäkylille. Olin hiljattain kuullut huhuja metsäpalstasta, jossa ei aikoihin ollut tehty hakkuita.

Edellisinä vuosina monet entisistä retkeilymetsistäni oli avohakattu, joten halusin nähdä, millainen huhujen kohde oli. Löytäisinkö sieltä naavakuusia, kilpikaarnamäntyjä ja sammaleisia jyrkänteitä, joita tuttujen metsien mentyä olin jäänyt kaipaamaan?

Olin lukioikäisenä aloittanut lajiharrastuksen. Minua kiinnostivat etenkin kasvit ja sienet, linnuistakin jo jotain ymmärsin. Viihdyin metsissä. Yövilkka, kallio-omenasammal ja rengaslaholakki tuntuivat ystäviltä, ja olin huolissani niistä 980 eliölajista, jotka Suomessa oli luokiteltu uhanalaisiksi tai silmälläpidettäviksi (vuoden 2019 arviossa lukema on 1587 lajia).

Metsät eivät kuitenkaan merkinneet minulle vain ”ystävieni” asuinpaikkoja. Kuten kaikki luonnossa liikkuvat tietävät, metsät vetävät puoleensa myös kokonaistunnelman takia. Missään muualla ihminen ei samaan tapaan ole piilossa ja kaiken keskellä, pienenä suurten joukossa, vierailijana ja osallisena.

Kun pyöräilin kohti tuntematonta vanhaa metsää, ei ollut kyse mistä tahansa retkestä. Elämäni oli punoutunut ikimetsiin. Halusin tietää, saisinko mieleni metsäkartalle uuden merkinnän, joka lieventäisi surua menetyksistä.

Jätin pyörän metsäautotien päähän ja suunnistin peruskartan avulla kohti metsäpalstaa. Rajan ylitettyäni saavuin aluksi mäntykalliolle, jolla kasvoi mättäittäin palleroporonjäkälää ja kalliotierasammalta.

Kun jatkoin eteenpäin, kallio taipui loivin jyrkäntein korven syliin, ja metsä tummui jylhäksi. Kohtasin yhä suurempia kuusia, pystyssä ja maassa, kääpiä ja tikkojen koloja, rahkasammaleisia pikkusoita ja isoja siirtolohkareita, hippiäisiä jotka puikkelehtivat oksistoissa kuin toisessa ulottuvuudessa.

Kuljin metsässä ja hymyilin. Tänne palaisin vielä monta kertaa.

Kului vuosia. Elämä siirteli minua paikkakunnalta toiselle. Kävin tutuksi tulleessa vanhassa metsässä aina kun ehdin, mutta kuten aina suojelemattomassa metsässä, retkiä sävytti pelko. Onko metsä enää ensi kerralla jäljellä?

Kerroin metsästä Luonnonperintösäätiölle, jonka hallitukseen olin päätynyt. Säätiöstä otettiin yhteyttä maanomistajan edustajaan ja tarjouduttiin ostamaan alue. Asia ei kuitenkaan edennyt, koska metsän omistussuhteet olivat mutkikkaat. Toisaalta samasta syystä metsää ei ollut hakattukaan.

Kun metsien monimuotoisuusohjelma Metso oli käynnistynyt, maanomistajan edustajaan oltiin yhteydessä uudelleen; nyt olisi mahdollista suojella metsäpalsta käypää korvausta vastaan siten, että maapohja jäisi edelleen omaksi, toisin kuin Luonnonperintösäätiön tapauksessa.

Vastaus oli silti sama. Aloin tottua ajatukseen, että niin kauan kuin metsässä käyn, joudun aina lähtiessäni varalta hyvästelemään sen.

2010-luvun lopussa metsäpalstan ympärillä tehtiin avo- ja harvennushakkuita. Vasta silloin totesin, miten pieni metsä oikeastaan on: hakkuut kajastivat silmiin sen keskellekin.

Tarkkailin leimikkonauhoja ja tienparannuksia, olin varma, että pian rytisee ikimetsäpalstallakin. Mutta ainut rytisijä oli ukkometso, joka kiirehti pakoon, kun saapastelin metsään turhan reippaasti.

Keväällä 2020 puhuin metsästä luonnonsuojelijaystäväni kanssa. Hän kehotti mainitsemaan kohteesta uudelleen ELY-keskuksen Metso-vastaavalle. Virittelivät kuulemma Metson markkinointia maanomistajille.

Lähetin ELY-keskukseen sähköpostia. Vastaus tuli minuuteissa. Metso-vastaava kertoi, että hän on vastikään hankkinut tämän kohteen valtiolle.

Tuijotin sähköpostia, sitten soitin ELY-keskukseen ja varmistin, onko kyseessä todella sama alue. Kyllä. Metsä oli suojeltu. Maanomistajan edustaja oli viime vuonna ottanut yhteyttä ELY-keskukseen ja tiedustellut suojelumahdollisuudesta. Siitä prosessi oli käynnistynyt.

Kaksi päivää myöhemmin kävelin jälleen metsässä. Vaikka edellisestä käynnistäni oli alle viikko, kaikki oli muuttunut. Metsä oli syvempi ja salaperäisempi. Mäyrien polut mutkittelivat hulvattomasti, konkelot narahtelivat kuin pidättelisivät naurua, Hiidenpadaksi kutsumassani laaksossa lahopuut lenkottivat hurjina sokkeloina, ja erään ikivanhan rungon alta kurkisti pohjanrypykkä: kummallinen harmaa sienenlättänä, joka näytti kujeellisemmalta kuin milloinkaan.

Suojeltua palstaa ympäröivät hakkuut himmenivät. Metsä tuntui laajenevan takaisin suureksi maailmaksi. Siinä maailmassa pätevät lait, joihin ihmisen pelko ja ilo eivät ulotu.

Jos metsä riemuitsi, se riemuitsi kevättä. Metsää eivät ihmisten solmimat suojelusopimukset koskettaneet; korven poteroissa ja kallioillahan kaikki vain jatkuisi kuin ennenkin. Ei metsä tiennyt, että toisinkin olisi voinut käydä.

Päätin vastedes kutsua metsää Onnenmetsäksi. Ajattelin maanomistajaa, joka päätyi suojelemaan metsän. Kiitin häntä nokirouskujen, kevätlinnunherneiden, tiltalttien, rusokantokääpien, mäyrien, lehmusten, kuusten, kallioiden, hiljaisuuden, tuulen huminan, kaikkien puolesta. Ja tietysti omasta puolestani.

Onnenmetsään voin palata niin kauan kuin jalat kantavat, aina kevein askelin.

Kirjoittaja on Hämeenkyrössä asuva kirjailija ja ­luontokartoittaja.

Lue lisää

Omakotitaloasujan lyhyt oppimäärä

Viennin elpyminen ratkaisevaa

Kissapuron nahkiainen

Rakkaudesta vapauteen ja maaseutuun