Juuret saan aina, kun voin asua vanhassa hirsitalossa - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Juuret saan aina, kun voin asua vanhassa hirsitalossa

Olen minä viihtynyt muutamassa kivitalossakin. Kunhan ne ovat olleet tarpeeksi vanhoja.

Hirttä sen olla pitää. Tai ainakin puutalo. Ja ympärilläkin puita.

Jo lapsena koin enemmän kodiksi molemmat isovanhempieni talot. Joskus kouluikään vartuttuani ymmärsin, mistä se johtui. Rakennusmateriaalista ja aikakaudesta syntyi se jokin – oikea tunnelma, jossa eläväisen luonteeni pohdiskeleva puoli sai tulla rauhassa esiin.

Tämä ei suinkaan ole moite vanhemmilleni, jotka 1960-luvun nuorenaparina nopeasti rakensivat mineriitillä päällystetyn talon. Se seisoo yhä sinänsä hyvin kauniilla paikalla metsän ja pellon rajalla, mäenrinteessä.

Sinne mäkeen kuuluu osa minusta edelleen.

Mutta vanhat hirsirakenteiset talot - niihin sieluni aina asettuu.

Vertailukohtia ei ole puuttunut. Niitä on ollut maalla ja kaupungissa, useissa eri maissakin. Vain rivitalossa en ole asunut, ihan lyhyttä ylioppilaskylässä ja toista harjoittelussa vietettyä pätkää lukuun ottamatta.

Olen muuttanut, kyllä, kaiketi turhankin monta kertaa. Vaan onpa siitä roudaamisesta ollut se hyvä puoli, että tavaraa ei ole vallan kamalasti. Olen oppinut pärjäämään vähällä.

Työ minua on vienyt, tarkemmin oppimisen jano. Siinä olen sitten varmaan hamsteri.

Olen kyllä viihtynyt muutamassa kivitalossakin. Kunhan ne ovat tietenkin olleet tarpeeksi vanhoja. Puhutaan siis vähintään sadan vuoden ikäisistä.

Kummallisin ja vanhin on ollut Englannin kuningatar Victorian aikainen huvila Oxfordissa, jossa opiskelin apurahalla vajaa kymmenen vuotta sitten. Kostea se oli ja ikkunanraoista veti. Suomalainen rakentamisen laatu tuli mieleen monta kertaa sen talven aikana.

Suurin osa kolmikerroksisesta talosta oli journalismin tutkimuslaitoksen käytössä, ja vietin siellä yksin kaikki yöt ison puiston laidalla.

Talossa myös sanottiin kummittelevan. Ehkä niin olikin. Mutta ei se minua pelottanut. Ainakin kummitus, ensimmäisessä maailmansodassa kuollut professorin poika, ja minä olimme sitten jollain lailla samalla aaltopituudella.

Nelisen vuotta olen nyt asunut vanhojen puutalojen kiinteistössä, jonka asukkaat ovat varmasti myös kokeneet monenlaista. Heistäkin joku voi viipyä täällä työntekijöiden entisissä hellahuoneissa.

Myönnän: olen tavallaan juureton, vähän ikuinen kulkijaluonne. Mutta juuret saan silti aina, kun saan asua vanhassa hirsitalossa.

Ei siis paikka eikä aina maakaan, vaan se vanha rakennus ja ne ikkunasta näkyvät puut.

MT:n toimittajat kertovat kesämaanantaisin juuristaan.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.

Lue lisää

Kysymykseen syntymäpaikastani vastaan leikilläni, että se on "likainen salaisuus"

Kaikkialla tuntuu kuin olisi kotona

Kotoisin jostakin päin Itä-Suomea

Lahesta vaan ei henkisesti Hämeestä