Sikaloista tulevalla tuoksullakin on nostalginen arvonsa - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Sikaloista tulevalla tuoksullakin on nostalginen arvonsa

Sikalan hajusta tuli osa juuria, vaikka kotona ei ollutkaan sikalaa, kirjoittaa Vampulassa kasvanut Terhi Torikka juurilla-kolumnissaan.

Runsaat kymmenen vuotta sitten kirjoitin kolumnin juurista Karjalassa. Isän vanhemmista molemmat olivat kotoisin luovutetusta Karjalasta, ja karjalaisuus oli aina ollut selkeä ja tuntuva osa juuriani. Pitkäikäinen mummoni puhui vahvasti murretta vielä vuosikymmeniä kotiseudun jättämisen jälkeen, valmisti perinteisiä karjalaisruokia ja muisteli Karjalaa. Myös lapsuuden naapurustossa asui Laatokan rantamilla syntyneitä, mikä vahvisti varmaan minunkin karjalaistaustani tiedostamista.

Vaan eipä olisi mummo varmaan arvannut (enkä kyllä minäkään), että päädyn lopulta asumaan oman perheeni kanssa Parikkalaan, linnuntietä vain muutaman kymmenen kilometrin päähän hänen ja papan kotiseuduistaan. Papan kotipaikalle Kurkijoelle matkaa on tietä pitkin noin 80 kilometriä, mutta linnuntietä alle puolet siitä. Välissä on tarkkaan valvottu itäraja, eikä kulkeminen onnistuu ilman koronan tuomia rajoitteitakaan noin vain. Maisemissa ja ilmastossa, sekä täkäläisten puhetavassa on silti paljon samaa. Tämä yhteys on ilahduttanut minua monesti sen jälkeen, kun päädyin asumaan muuten itselleni varsin vieraaseen maakuntaan.

Täällä asuessa juuret Satakunnassa ovat saaneet lisää merkitystä. Kuten mummolle, minullekaan ei ole juuri tarttunut täkäläinen murre. Puhun aina vaan mää ja sää -kieltä, vaikka perheessä on kolme mietä. Moni arveli muuttaessani, että puhe muuttuu nopeasti, enää ei kukaan. Taidan olla perinyt vahvan oman puhetavan säilymisen mummon lisäksi äidiltä, joka vuosikymmenet Vampulassa asuttuaan puhuu edelleen aivan euralaisittain. Tarkennuksena Satakuntaa tuntemattomille: Eurassa puhutaan tosiaan aivan eri tavalla kuin Huittisissa ja Vampulassa, eivätkä myöskään Porin ja Rauman murteet todellakaan ole yksi ja sama asia. Murteet ja sanat ovat hyvinkin alueellisia, mikä tekee niistä kiehtovia.

Kuntien välisistä murre-eroista huolimatta täällä itärajalla tunnen usein pienen kotoisan häivähdyksen jopa Porin tai Turun murretta kuullessani. Tuntuu myös mukavalta, kun joku jutellessa mainitsee, että et taida olla täältä päin. Se on minulle merkki siitä, että kannan jotain konkreettista lapsuudesta ja nuoruudesta mukanani.

Toki niitä asioita on paljon muitakin. Yksi ehkä erikoisimmista on suhteeni sianpaskan hajuun. Asuin ensimmäiset 19 vuotta Vampulassa, missä oli ennen kuntaliitoksia Suomen suurin määrä sikoja suhteessa asukaslukuun. Muistan toki hajun lietteen levitysaikaan joskus ärsyttäneen, mutta ei muuten. Hajumuistot ovat vahvoja. Lievää sian hajua en vieläkään edes huomaa, vaikka muut sen haistaisivat. Vasta kun haisee enemmän, haju tavoittaa minunkin nenäni. Nykyään muutaman kerran vuodessa sikalalietteen hajua haistelevana voin melkein sanoa, että tykkään siitä. Haju kuuluu Vampulaan, niin kuin puheen vahvat mää ja sää, metsänlaitojen suulit, savinen Loimijoki, ja minun juureni.

Puhun aina vaan mää ja sää -kieltä, vaikka perheessä on kolme mietä.

Lue lisää

Hollanti tukee sikaloiden sulkemista – tiheästi asuttujen alueiden hajuhaittoja vähennetään tuella, joka laittaa yli 400 sikalan ovet säppiin

Voitto tuli! Eurooppalainen sikatilojen vastuullisuuspalkinto Suomeen

Video: Parikkalalaisen Arto Myllyksen hoitama vesilintukosteikko on antanut monille siivekkäille suojaa ja metsästäjille ikimuistoisia jahtihetkiä – ”Nykymetsästäjän on päästävä nappaskengissä passipaikalle”

"Koht karkoo mopeti ojjaan, jossei suoha lissee väkkee" – Maitomaa etsii työntekijöitä tilanteessa, jossa moni yritys lomauttaa