"Onko sulla kaikki kunnossa?" - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

"Onko sulla kaikki kunnossa?"

Vaatii suurta rohkeutta pysäyttää itselleen täysin tuntematon ihminen ja kysellä hänen hyvinvointiaan.

”Hei, onko sulla kaikki kunnossa?”

Nostan silmilleni valunutta pipoa. Vieressäni seisoo hieman itseäni nuorempi vaaleahiuksinen mies ystävällinen ilme kasvoillaan. Tuijotan hetken aikaa hämilläni vierasta kaduntallaajaa.

”Ei oo mitenkään tarkoitus loukata. Olen vaan nähnyt sun useasti kävelevän täällä ja sä vaikutat jotenkin surulliselta. Haluaisit sä jutelle asiasta?”

Alkujärkytyksestä toivuttuani vakuutan kaiken todellakin olevan kunnossa ja ihmettelen mistä hän on voinut saada päähänsä, että minä näyttäisin jotenkin surulliselta. Kiitän kuitenkin muukalaista hänen huomavaisuudestaan ja jatkan pikavauhtia matkaani.

Hetken aikaa käveltyäni alan purkamaan päässäni tilannetta. Aluksi olen hämmentynyt, sen jälkeen närkästynyt ja lopulta vihainen. Kuka helvetti tämä herra oli kyselemään minun hyvinvoinnistani? En minä tarvitse kenenkään tuntemattoman apua. Jos jonkun tehtävänä tässä on ihmisiä auttaa, niin se olen sitten minä. Minähän olen sentään toimittaja, varsinainen sananvapauden ja valistuksen sankari!

Huvittuneena totean tämän satunnaisen ohikulkijan olleen harvinaisen pihalla asioista. Pudotan pipon takaisin silmille ja jatkan matkaani kohti psykologin vastaanottoa surullinen hymy kasvoillani.

Seitsemästä kuolemansynnistä ylpeyttä on perinteisesti pidetty vakavimpana, kaikkien muiden syntien alkulähteenä. En pidä itseäni erityisen uskonnollisena ihmisenä, joten synnit eivät minua sieluni kannalta erityisesti pelota. Ylpeys on mielestäni jopa välttämätön tunne. Se luo merkitystä elämälle ja auttaa meitä arvostamaan omaa osaamistamme.

Ylpeydellä on kuitenkin kääntöpuolensa, joka nousee esille etenkin elämän vaikeina aikoina. Ylpeys tekee meistä jäykkiä ja muutoksenvastaisia. Se asettaa meidät muiden yläpuolelle paikkaan, jossa mielemme alkaa vääristää kaikkien tekojen motiiveja: Ylpeyden vallassa jokainen auttava käsi näyttää nyrkiltä, jokainen lahja almulta ja jokainen neuvo ylimielisesti annetulta.

Kolumnin alun tapahtumista on kulunut jo monen monta vuotta, mutta ne hiipivät mieleeni yhä viikoittain. En enää (toivottavasti) kulje kadulla surullinen hymy kasvoillani, mutta samanlaisia hymyjä maailmassa yhä riittää. Monelle ylpeys on suurin este avun hakemiselle, ja etenkin sen hyväksymiselle. Vaikka omalta osaltani sain apua elämässäni olleisiin ongelmiin hyvinkin aikaisessa vaiheessa, rimpuilin vastaan monia vuosia. Uskottelin itselleni, että "kyllä minä täältä lopulta nousen ihan ominkin avuin. Jos en, niin sitten ei minun kuulukaan nousta". Ikävä kyllä monella tämä päättyy juurikin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, joskus kohtaloikkain seurauksin.

Vaatii suurta rohkeutta pysäyttää itselleen täysin tuntematon ihminen ja kysellä hänen hyvinvointiaan. Rohkeutta vaatii myös avun pyytäminen ja siihen tarttuminen. Itsellä tätä rohkeutta ei ylpeyteni takia ollut. Harvoja asioita elämässäni kadun yhtä paljon.

Kiitos ja anteeksi, etten osannut arvostaa tarjoamaasi apua. Voit olla ylpeä valmiudestasi auttaa muita ihmisiä. Jos vielä näet pipo silmillään kävelevän toimittajan ystävällinen ilme kasvoillaan, niin pysäytä minut ihmeessä. Lupaan tällä kertaa jäädä juttelemaan.

Lue lisää

Kotoisin jostakin päin Itä-Suomea

Kevyttä kesälukemista

Kuoppaisia maanteitä ja veronkorotuksia

Positiivisiin ajatuksiin kannattaa keskittyä, kunhan muistaa, että elämän kuuluu myös tuntua