Korona konmarittaa - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Korona konmarittaa

Jukka Pasonen: Yksinäisyys hiivuttaa haaveet ja toivon.

Korona karkotti meidät konttorirotat toimistolta kotinurkkiin. Vaatekaapin virttyneiden sukkien vuori alkaa kutistua, kun puolikuntoiset jalanlämmittimet voi käyttää etätöissä totaaliseen loppuunsa.

Kotikamarin hämärässä kukaan ei katso kieroon, vaikka venyneet sukanvarret valuvat nilkkoihin tai kantapäähän kulunut reikä kasvaa pikkulapsen jalkapohjan kokoiseksi.

Paitakin lämmittää yhä, vaikka hihansuut ja kaulus ovat rispautuneet. Kainaloon ratkennut reikä vain tehostaa tuuletusta.

Keskimääräinen suomalainen käyttää vuodessa vaatteisiin ja kenkiin alle tonnin. Todennäköisimmin hän nappaa kamppeensa mukaan marketista ruokaostoksien lomassa.

Olen tässä asiassa keskiverto. Paitsi että keväästä saakka tavaksi on tullut kiirehtiä vaaterekkien ohi muita kaukaa väistellen. Välttämättömät ruokatarvikkeet ovat saaneet riittää.

Luonto kiittää tästä, kun muistaa, miten paljon esimerkiksi farkut rasittavat ympäristöä reissatessaan eri valmistusvaiheissaan usean maanosan välillä ennen kotikylän markettiin päätymistään. Vettäkin niiden valmistamiseen kuluu 10 kuutiometriä – paikoissa joissa on pulaa puhtaasta vedestä.

Koronaepidemian aikaan päähän ei ole tunkenut mitään suurta haavetta uusista releistä. Ei edes leikillisiä hekumointeja, mitä tekisi, jos voittaisi lotosta. Ei kierreltäisi muailmaa, ei ostettaisi tarpeetonta moottoripyörää eikä muutettaisi marmorilla silattuun rantapalatsiin.

Ainoat hankinnat ovat olleet lähes välttämättömiä ja tehty verkkokaupasta. Vaarallisen puhki palanut grilli uusiksi, nokkakärryn vuotavien sisärenkaiden tilalle ehjät, pölynimurin haisevien suodattimien tilalle puhtaat.

On ollut aikaa pohtia, tekevätkö kaapissa olevat turhat kipot, naulakossa roikkuvat surkeat otsalamput tai ullakolla lojuvat, juuri ja juuri käyttökelpoiset kenkäparit jollakin kierolla tavalla onnelliseksi.

En väitä, että koronaepidemian myötä olisin valaistunut ja löytänyt onnen ilman tavarataivasta. Mutta takaraivossa asuu aavistus, että jossakin toisella puolella maailmaa halvalla tuotettu krääsä ei ole ratkaisu mihinkään.

Ruokaakin tuomme vuodessa paljon ihan maapallon toiselta puolelta, esimerkiksi Brasiliasta liki 150 miljoonalla eurolla. Kymmeniä miljoonia maksamme muun muassa kolumbialaisille, yhdysvaltalaisille, eteläafrikkalaisille, chileläisille, australialaisille ja panamalaisille ruuantuottajille.

Tuohon sisältyy paljon muutakin kuin banaaneja. Samalla tuhoamme ympäristöä, köyhdytämme lajikirjoa, tuemme maaorjuutta ja muuta riistoa sekä pakotamme kansat muuttamaan asuinsijoiltaan.

Aika näyttää, kuinka pysyväksi tämä, koronan takia pakon edessä tapahtunut, turhasta tavarasta luopuminen jää.

Vaikka olen puolierakko, jonka sosiaaliset taidot ovat kuin varhaisteinillä, ihmissuhteiden rajoittaminen pandemian torjumiseksi ei tunnu hyvältä.

Yksinäisyys hiivuttaa haaveet ja toivon. Ja kalvaa terveyden.

Kanssakäymisen väheneminen lisää ennakkoluuloja ja virhetulkintoja toisten tarkoitusperistä. Uhka yksilöiden ja kansakuntien välisiin konflikteihin ottaa askeleen eteenpäin. Ollaan valppaina, ettei tämä jää pysyväksi.

Lue lisää

Saksan tahtiin, syteen tai saveen

Uusien tekniikoiden opettelu on keittiökokeilujen suola

Polttoaineveron tulevaisuus

Ilman ryijyjä kotini olisi alaston