Kolumni

Matka Yhdysvaltoihin paljasti, kuinka satakuntalainen olen

Olo tuntuu kotoisalta, kun asuu puutalossa, näkee kauas, kuuluu junan ääniä ja kun tuli palaa puuhellassa.

Satakuntalaisuus on minussa syvällä. Mieli ei ole muuttunut, vaikka olen asunut muualla enemmän kuin kaksi kolmasosaa elämästäni.

Isäni, äitini ja heidän vanhempansa ovat kaikki syntyneet ja asuneet koko ikänsä Satakunnassa. Siitäköhän johtuu voimakas tunne kuulumisesta maakuntaan?

Itse asiassa satakuntalaisuuteni yltää vielä paljon kauemmaksi historiaan. Sen sain tietää, kun matkustin kauas.

Kolmisen vuotta sitten kävin tapaamassa Minnesotassa Yhdysvalloissa asuvia pikkuserkkujani. Heistä yksi, Robert, antoi minulle isoäitinsä eli minun isotätini teettämän sukuselvityksen. Se kertoi mummuni vanhemmista ja heidän vanhemmistaan 1700-luvun alkuun asti.

Sukupuussa oli puolensataa nimeä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat syntyneet Kiukaisissa niin kuin minä tai jossain sen naapurikunnista.

Syntymäkodista pois muutettuani olen huomannut, kuinka kovasti olin taloon ja sitä ympäröiviin maisemiin kiintynyt. Tunnen oloni kotoisaksi, kun asun puutalossa, näen kauas, kuulen junan ääniä ja kun tuli palaa puuhellassa.

Nykyinen talo on kyllä puinen, junan ääniä kuuluu säännöllisesti ja hellakin on keittiössä. Mutta avarista näkymistä joutuu kaupungin keskustassa vain haaveilemaan. Kolmella kantilla tonttia seisoo naapuritalo ja yhdellä kasvaa pieni metsikkö.

Myös kotitilani multiin koen syvästi juurtuneeni. Heti kun pystyin jotain tekemään, olin mukana harventamassa ja perkaamassa sokerijuurikasta.

Kun jalat ylsivät traktorin polkimille, pääsin heinäpellolle siirtämään traktoria. Siinä muuten oppi käyttämään kytkintä. Sittemmin iän ja voimien karttuessa jouduin traktorin pukilta nostelemaan paaleja peräkärrylle ja kärrystä suuliin.

Peltotyöt kiinnostivat aina enemmän kuin navettahommat.

15 vuoden iän lähestyessä minun alkoi tehdä mieli mopoa. Isä lupasi mopon, jos opettelen kyntämään.

Syksy taisi olla erityisen kiireinen tai minä olin hidas oppimaan, mutta kyntötaito jäi saamatta. Seuraavana vuonna mopokuume olikin jo ohi.

Pellolla oli jälleen tärkeä rooli, kun 18 vuoden rajapyykki ja mahdollisuus ajokortin saamiseen lähestyivät. Kun heinä oli korjattu, isä ajoi auton pellolle, patisti minut ratin taakse ja rupesi opettamaan autolla ajoa.

Innostuin harjoittelemaan niin ahkerasti, että kohta isä joutui toppuuttelemaan. Piti ajaa samoja jälkiä pitkin pellon reunoja, jotta laidunnurmi pääsi kasvamaan keskellä.

Kirjoittaja on MT:n toimitussihteeri.

Lue lisää

Joka kolmas viljapelto jää puimatta tai sato kelpaa vain poltettavaksi Satakunnassa

Entä jos kutsuisin asuntoa kodiksi?

Sikaloista tulevalla tuoksullakin on nostalginen arvonsa

Juurilla: Entisen kunnan aavekoulukin katoaa