Eläimellistä maisemanhoitoa – peltojen keskeltä kulkevat kauniit joenpientareet tarvitsevat laiduntajia - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Eläimellistä maisemanhoitoa – peltojen keskeltä kulkevat kauniit joenpientareet tarvitsevat laiduntajia

Miltä näyttäisi maalaismaisema ilman eläimiä: kuuntele kolumni Olgan kertomana.

Kun olin lapsi, asuimme perheeni kanssa maatalossa Pohjois-Karjalassa, Nurmeksessa. Kotimme sijaitsi pienen, päättyvän hiekkatien varrella, jonne ajettiin naapurin tontin läpi.

Kun olin pieni, naapureilla oli vielä maitotila. Kesäisin tilan lehmät laidunsivat meille kulkevan tien molemmin puolin, eli kotiimme kulkiessamme matkalla avattiin kaksi veräjää: ensin autolla laitumen sisään ja sitten sieltä lehmien läjiä väistellen ulos.

Ihan normaalia maalaiselämää 1980-luvun­Suomessa.

Ajoimme muutama viikko sitten perheeni kanssa syrjäistä kylätietä Iitin maaseudulla. Yhtäkkiä tien varressa, kauniisti kumpuilevassa kesäisessä peltomaisemassa oli lehmiä. Minä, joka ajoin autoa, painoin jarrun pohjaan, ihan vain ihaillakseni tuota näkyä. Uteliaat lehmät kiinnostuivat meistä ja tulivat lähemmäksi. Otin niistä tietenkin muutaman kuvan someen.

Noiden lehmien lisäksi olen bongannut vain muutamia laiduntavia lehmiä tai lampaita lähiseudulta koko kesänä, jos siis omaa lehmää ja muutamaa lammasta ei lasketa.

Aloin pohtia laiduntamisen vähenemisen vaikutusta maisemiin. Hevosia on kyllä paljon ja ne laiduntavat, mutta ei se sellainen ojanpientareiden lepikoiden harvennus ole välttämättä nykyaikaisen harrastehevosen hommaa, ainakaan joka paikassa.

Eli kysymys kuuluu: Muuttuvatko meidän kaikki niittymme joko talousmetsäksi tai epämääräiseksi ryteiköiksi?

Kuinka paljon tämä vaikuttaa pihapiirien kasvilajeihin?

Kasvavatko kauniit peltojen keskeltä kulkevat joenpientareet umpeen? Ei niitä viljelläkään voi ja niiden maisemointi on kautta aikain ollut eläinten hommaa.

Minusta myös, yllämainituista asioista johtuen, niitä muutamia eläinten pitäjiä ei tänä aikana arvosteta tarpeeksi, oli ne eläimet sitten harraste- tai tuotantoeläimiä.

Tai arvostetaan kyllä, kotimainen hyvin tuotettu liha kyllä maistuu, kunhan sitä ei kasvateta omassa naapurissa.

On kiva pysähtyä maisemanotkoon kuvaamaan kaunista lampaiden tasoittamaa niittyä, mutta kyllä ne meteliä pitävät, jos niiden kanssa joutuisi enemmän aikaa viettämään.

Tai mitä luulette, olisiko nykyään edelleen ok laittaa muutamalta naapurilta tie sähkölangoilla poikki, ja ilmoittaa että kulkekaa vaan vapaasti, mutta sulkekaa ystävällisesti veräjät, sillä meidän mansikkimme laiduntavat nyt tässä?

On ymmärrettävää, että koska eläimet häviävät maisemasta, se aiheuttaa luonnollista vieraantumista, ehkä pelkoakin. Outo eläin, jonka käytöstä et tunne, voi helposti herättää negatiivisiakin tunteita.

Tiellä ratsastaville huudellaan, ja aika monta naapuririitaa on alkanut naapurin puolelle karanneista eläimistä.

Huonoa eläinten pitoa saa arvostella ja siitä kuuluukin huomauttaa, mutta lähtökohtaisesti eläimiin negatiivisesti suhtautuminen on surullista. Ne kuuluvat tänne. Ne tekevät oman osansa kauniin ja moninaisen maaseudun luomisessa.

Sitä paitsi tuottajia tarvitaan ja siksi elävää maaseutukulttuuria täytyy pitää yllä.

Mitä jos lehmälaitumen viereen kuvaamaan pysähtyvän auton takapenkillä onkin joku pieni, joka vaikuttuu näkemästään niin, että hän päättää tulla isona ruuantuottajaksi?

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Lue lisää

Vähätelty otus osoittautui ylivoimaiseksi: Merenpohjan nilviäinen voittaa lopulta jokaisen meistä

Pienin rankkaa ykköseksi Ranskan, keskimmäinen fanittaa Amerikkaa, esikoinen ei oikein osaa sanoa – vaan mikä on äidin mielestä maailman paras maa?

Kari Hotakainen kyllästyi maalaisten pilkkaamiseen Helsingin Sanomissa – uusin romaani on hervoton kauhutarina yhteen kaupunkiin ahdetusta Suomesta

Testaa tietosi Kantrin suuressa perhosvisassa: keskikesän kaunokaiset ovat nyt liikkeellä – Tunnistatko värikkäät hurmurit?