Vähätelty otus osoittautui ylivoimaiseksi: Merenpohjan nilviäinen voittaa lopulta jokaisen meistä - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Vähätelty otus osoittautui ylivoimaiseksi: Merenpohjan nilviäinen voittaa lopulta jokaisen meistä

Äänettömät, kuoreensa sulkeutuneet olennot ovat selviytyneet mullistuksista, joihin muut ovat sortuneet.

Guinnessin suuri ennätyskirja oli 1980-luvulla lempilukemistoani. Kerta toisensa jälkeen poimin kirjan hyllystä ja tutkailin, kuka oli kaikkien aikojen pisin ihminen, kuka lyhyin, kenellä oli pisimmät hiukset tai kynnet – ja kuka kärsi kauimmin (yli 60 vuotta!) hikasta.

Kiinnostavin oli kuitenkin sivu, jolla kerrottiin maailman vanhimmasta ihmisestä. Hän oli Shigechiyo Izumi, japanilainen mies, joka oli syntynyt kesäkuussa 1865 ja kuollut 120-vuotiaana helmikuussa 1986.

120 vuodesta tuli minulle tavoite. 10-vuotiaana riemuitsin, että saatan elää vielä 110 vuotta. 12-vuotiaana jäljellä olevien vuosien määrä oli kutistunut 108:aan. Huolestuneena mietin, miten kauheaa on sitten, kun olen yli 20-vuotias ja mahdollisia elinvuosia on enää alle 100.

Sittemmin Izumin päihitti ranskalainen Jeanne Calment, joka kuoli 122-vuotiaana. Sekä Izumin että Calmentin ikä on myös kyseenalaistettu: on mahdollista, että kukaan ihminen ei vielä olekaan saavuttanut 120 vuoden ikää.

Samapa tuo. Enää en pidä pitkäikäisyyttä ihmis­elon tärkeimpänä mittana. Elämä on osoittanut, että ihminen voi melkein missä iässä tahansa kokea nähneensä jo riittävästi.

Joillain ajatukseen liittyy masennus, aina ei: tunnen monta, jotka voivat hyvin sekä fyysisesti että psyykkisesti, mutta kauhistuvat ajatusta, että pitäisi elää 100-vuotiaaksi.

Historian henkilöiden elämäkertoja lukiessa vastaan tulee usein yli 80-vuotiaita, mutta yli 100-vuotiaat ovat harvinaisuuksia. Ihminen on pitkäikäisyydessä aloittelija: eliökunnassa on lukuisia lajeja, jotka porskuttavat helposti kauemmin kuin kukaan meistä.

Kasvit päihittävät eläimet kirkkaasti. Kalifornian, Nevadan ja Utahin karuilla rinteillä kasvaa okakäpymäntyjä, joista vanhin on yli 5000-vuotias. Puu oli taimi niihin aikoihin, kun Mesopotamian sumerilaiset ryhtyivät laatimaan savitauluihin muistiinpanoja veroista ja kaupankäynnistä – eli ihmiskunta keksi kirjoitustaidon.

Korallien ja pesusienten kaltaiset "yhteisöeläimet" voivat elää tuhansia vuosia, mutta yksittäisen eläimen ikäennätys on 507 vuotta. Ikä todettiin vuonna 2006 tutkimuksessa, jonka aikana eläin myös menehtyi.

Maailman vanhin eläin oli syntynyt niihin aikoihin, kun Kolumbus purjehti Amerikkaan. Eläin eli kylmän meren pohjalla lähellä Islantia. Se oli pieni, pyöreä ja kovapintainen, sillä ei ollut silmiä eikä korvia.

Sen sisäisestä maailmasta emme tiedä käytännössä mitään, ja ehkä juuri siksi tutkijat antoivat eläimelle lempinimen Hafrún, meren salaisuus.

Kyseessä ei ollut kilpikonna, valas eikä norsu, jotka ­perinteisesti miellämme ikivanhoiksi. Vanhimman eläimen tittelin vei islanninsimpukka, Arctica islandica. Ties miten kauan se olisi vielä elänyt, jos ei olisi joutunut merenpohjaa ruopivaan pyyntiverkkoon ja sieltä tutkimuspöydälle.

Vanhojen simpukoiden ikä on vaikea määrittää: kuoren vuosirenkaat ovat katoavan kapeat, niitä ei paljain silmin lasketa. Hafrúnin ikä saatiin selville, mutta sensaatiosta tiedottaneet tutkijat olivat myös pahoillaan siitä, että olivat samalla tappaneet maailman vanhimman eläimen.

Simpukat ovat nilviäisiä. Oman lajimme keskuudessa nimittelemme nilviäisiksi niitä, joista emme pidä. Simpukoita keitetään ja syödään elävältä, sillä mitä vähemmän eläin muistuttaa nisäkästä, sitä välinpitämättömämmin meillä on tapana suhtautua sen kärsimyksiin.

Jos saisin yhdeksi päiväksi määrätä uutisotsikon, joka levitettäisiin koko maailmaan, se olisi: "Vähätelty otus osoittautui ylivoimaiseksi: merenpohjan nilviäinen voittaa lopulta jokaisen meistä."

Ihmeitä on Islantia lähempänäkin, Suomen virtavesissä. 1900-luvun alusta asti puroja ja jokia on perattu ja padottu ja niiden veden laatu on heikentynyt metsien ja soiden ojituksen takia. Silti siellä täällä elää virranpohjilla yhä jokihelmisimpukoita eli raakkuja. Islanninsimpukan ikään ne eivät yllä, mutta menneenä kesänä Metsähallitus tiedotti, että Suomesta oli löydetty 208-vuotias raakku.

Jokihelmisimpukkayksilöt ovat pitkäikäisiä, ja vielä pitempi on lajin luonnonhistoria: hyvinkin samanlaisia simpukoita asui maailman virroissa jo 100 miljoonaa sitten. Ihmisen hallitsemasta nykyajasta kertoo paljon se, että liitukaudelta asti eläneet helmisimpukat ovat nyt, sadassa vuodessa, ajautuneet sukupuuton partaalle.

Aloin vuosia sitten retkeillä erään simpukkajoen rannoilla. Mitä enemmän jokihelmisimpukoita mietin, sitä enemmän ne riemastuttivat – lopulta jouduin kirjoittamaan niistä romaaninkin. Simpukoiden lisäksi tarina kertoo ihmisistä, sillä näen välillämme runsaasti yhtymäkohtia.

Nykyajan koulumaailmassa, työyhteisöissä ja koko yhteiskunnassa on tavallista, että tarkkailuasemissa viihtyvät ihmiset, ujot ja introvertit nähdään ongelmatapauksina. Ikivanhat simpukat kuitenkin todistavat meille, että evoluutio ei suosi eniten niitä, joilla on suurimmat raateluhampaat, kovin ääni tai henkilökohtaista etua kahmivat kädet.

Kun asteroidi paiskautui päin planeettaamme ja dinosaurukset kuolivat, simpukat jatkoivat elämäänsä. Äänettömät, kuoreensa sulkeutuneet olennot ovat selviytyneet mullistuksista, joihin muut ovat sortuneet.

Kirjoittaja on Hämeenkyrössä asuva kirjailija ja ­luontokartoittaja.

Lue lisää

Eläimellistä maisemanhoitoa – peltojen keskeltä kulkevat kauniit joenpientareet tarvitsevat laiduntajia

Kari Hotakainen kyllästyi maalaisten pilkkaamiseen Helsingin Sanomissa – uusin romaani on hervoton kauhutarina yhteen kaupunkiin ahdetusta Suomesta

Testaa tietosi Kantrin suuressa perhosvisassa: keskikesän kaunokaiset ovat nyt liikkeellä – Tunnistatko värikkäät hurmurit?

Taiteilijat loivat Suomi-kuvaa jo yli sata vuotta sitten – Tunnistatko nämä maisemat?