Kolumni

Millaisena itseään pitää, jos minuus rakentuu muiden pikaisiin arvioihin?

Nuorina muiden sanomiset vaikuttavat erityisen väkevästi, mutta emme me aikuisinakaan immuuneja niille ole.

Lainaan kolumniin sitaatin 13-vuotiaalta itseltäni. Äidin jäämistöstä putkahti esille ”Helin koulu­aineita” -mappi. Olen saanut kahdeksannen luokan syksyllä arvosanaksi 9+ äidinkielen aineesta nimeltä Muistutan muiden mielestä Uuno Turhapuroa.

Kas näin:

”Otsikko on valitettavan suorasukainen totuus. Sain kuulla sen kaveriltani, kun möngin puoli 11 kuoleman­väsyneenä ja hiukset pystyssä syömään. Katsottuani itse peiliin huomasin, että osuvammin ei olisi voinut sanoa. Minä kun en ole aamuisin kaikkein parhaimmassa kunnossa. ’Hei, sähän voisit mennä Loirin sijaiseksi vaarallisissa kohtauksissa…’ Tämä nyt ei kylläkään sydäntä lämmittänyt, mutta en osannut suuttua. Onhan hienoa olla persoonallisen näköinen.

Sitten yhtenä päivänä sain vastaanottaa äidiltäni vastakkaisen havainnon. Hän sanoi, että muistutan jollakin tavalla Katri-Helenaa. Tästä hämmästyin oikeastaan enemmän kuin Turhapuroon vertaamisesta. Uunosta ja Katri-Helenasta on vaikea löytää yhtäkään samaa piirrettä.

Olen kuulemma myös aivan lintukoiran näköinen. Olin juuri sukeltanut ja saanut vettä suuni täyteen. Tullessani pinnalle minun oli pakko työntää kieleni ulos voidakseni hengittää. Silloin sain kuulla tämän loukkauksen, josta tänäkään päivänä en ole varma, oliko se otettava huumorilla vai ei. Jotkut lintukoirat ovat tosin aika nättejä.

Toivoisin joskus olevani Brigitte Bardotin enkä Uunon näköinen.”

Olin niin iloinen tästä löydöstä! Tekstin tyyli huutaa, että reippaita tyttökirjoja on tullut luetuksi. Se kertoo myös, että lounaissuomalainen itsensä vähättely on läpilyövänä heimo­piirteenä jo läsnä, samoin itseironia, joka yhäti kantaa yli nolojen tilanteiden. Minusta ei ole tullut sittemmin minä – vaan olen ollut minä kaiken aikaa.

Lukiessani mietin, kuinka vahvasti elämme toistemme määritteleminä, toisten näyttämissä peileissä.

Nuorina muiden sanomiset vaikuttavat erityisen väkevästi, mutta emme me aikuisinakaan immuuneja niille ole. Vuonna 2003 esimieheni kommentoi: ”Kyllä huomaa, että sinä olet ollut järjestämässä, kun kaikki on niin hyvin mietitty”. Kehu velvoittaa edelleenkin tunnontarkkaan valmistautumiseen.

Miten ikinä nykylapsi kasvaa täyspäiseksi tässä sosiaalisen median maailmanajassa, jossa arvioiduksi joutuu jokahetkisesti ja reaaliaikaisesti? Palautetta ei satele ainoastaan läheisiltä vaan vihovierailtakin. Jos saisin päättää, en päästäisi ennen ajokortti-ikää ketään someen – ja aikuisille antaisin peukkuaikaa tunnin päivässä.

Millaisena itseään pitää, jos rakentaa minuutensa pikamääritelmien mukaan, ristiriitaisen palautetulvan varaan? Uunon näköisenä Katri-Helenana, jolla on lintukoiran kieli? Vaatii vankkaa itsetuntemusta, ettei pidä mitä tahansa heittoa totena.

Lapsuusaikaiset pohdintani puhuttelevat nyt, kun paikkamerkkini elämässä on hukassa. Hävyksissä ei ole vain oikea sivu, vaan koko teos. Iso osa olemistani rakentuu ammatin varaan: mitä minusta jää jäljelle, jos kirjailijoita ei enää tarvita? Kirjamenekin luhistuminen ja enenevä selänkääntö lukemiselle on jäytänyt identiteettiäni.

No, onhan tässä meillä kaikilla ollut uutta murhetta maalla, merellä ja ilmastossakin. Ihmiskontaktien väheneminen on jättänyt monet ilman olemassaolon tunnustavaa katsetta. Kammitsoituminen eristyksiin vie hyväksyvän kosketuksenkin. Peilejä ei saisi olla liikaa muttei liian vähänkään.

Kai jokaisen ajan ongelmiin löytyy ratkaisunsa. Onneksi sain elää kapea-alaisen nuoruuden, jossa jäi tilaa omalle fundeeraamiselle. Vuonna 1986 olen virkkonut Luonteeni heikot ja vahvat puolet -kouluaineeseeni: ”Olen yleensä hyväntuulinen ja avarakatseinen. Pidän itseäni myös aika huumorintajuisena, joka ei kylläkään sano mitään, koska monesti kuivettuneet happamat kurpatkin pitävät itseään oikeana ilopilkkuna.”

Aineen lopussa tönöttää kaneettini: ”Nyt olen kirjoittanut niin paljon positiivista tekstiä itsestäni, että luulisi, että nimenä olisi: Voi kuinka ihana olenkaan! Mutta, kuten jo monta kertaa totesinkin, minulla ei ole mitään itseäni vastaan.”

Voi teini-Heli! Haittaako, jos matkin sinulta tuon hilpeän asenteen?

Kirjoittaja on Rauman Lapissa elelevä, pitkiä ja lyhyitä lauseita rakastava sanamaija.

Lue lisää

Rujon näköinen päätehakkuu panee miettimään maisemaa ja metsän kiertokulkua

Korona-arki ottaa koville – kuin olisi puolan kielen lopputentissä, vaikkei ole alkeitakaan opiskellut

Äitijoki virtaa äidinkielessä, nuotissa, lentävissä lauseissa, lyhyissä sanoissa

Kirja-arvio: Leelo Tungalin Toveri lapsi -romaani kuvaa Viron vaikeimpien vuosien historiaa pienen tytön näkökulmasta