Kolumni

Luonnonsuojelu ei sovi ihmiselle, väittää Pekka Juntti

"Kansallispuistojen polut ovat minulle kammotusten kammotus. Sepelillä päällystetyt erämaat ovat sorretun luonnon symboleita."

Syyskuun puolivälin hujakoilla istuin panelistina Suomen kalakirjastolla Muoniossa. Aiheenamme olivat metsät ja luontosuhde. Koetin sanoittaa, mitä luonto tarkoittaa minulle. Se taisi jäädä kömpelöksi yritykseksi.

Yritin kertoa, että retkeily-fiilistely ei ole minun juttuni. Kun vaimo pyytää kaverikseen vaellukselle, penään häneltä reissuun hyvää syytä. Hän ihmettelee, eikö loistava seura riitä syyksi.

Haluan tietää, miksi pitäisi raahata rinkkaa tunturin taakse ja kauemmaskin. Mitä me teemme siellä, kysyn. Menemmekö kalalle, riekostelemaan, marjaan vai sieneen?

Edes upeat normaalimetsät, nuo kansallispuistojen aarniometsät, eivät riitä ylittämään sitä joutavuuden tunnetta, jota turha haahuilu tuottaa.

Ja on siinä muutakin. Tajusin kesällä Oulangan kansallispuistossa perheen kanssa retkeillessämme, että kansallispuistojen polut ovat minulle kammotusten kammotus. Sepelillä päällystetyt erämaat ovat sorretun luonnon symboleita. Ne mitä emme tuhonneet, alistimme kuitenkin tuhansien kalvokenkien poljettavaksi. Jokainen kolkka on haltuunotettu.

"Sinulla on lappilainen luonto­suhde", minulle on irvailtu. ”Tyyppi on tuhokulttuurin lapsi, hyväksikäyttäjä vailla aitoa, syvää luontosuhdetta”, kuvittelen jonkun juuri nyt ajattelevan minusta.

Mutta mitä jos luontosuhteeni on syvin mahdollinen kun mittarina on se, miten alkujaan ihminen luonnon koki?

Esseisti Riikka Kaihovaara on todennut, että ihmisen luontosuhde on sanapari, jonka tasapaino ei toimi, sillä suhde vaatii kaksi toimijaa eikä luonto tarvitse ihmistä mihinkään.

Olen viimeisestä eri mieltä. Tässähän me olemme. Miten niin meitä ei tarvita?

Kaihovaara suosii luontosuhteen sijasta sanaa luontoyhteys, joka tosiaan on täsmällisempi sana kuvaamaan sitä, kuinka ihminen asemoi itseään luontoon. Eikä luonto tietenkään ole vain metsä ja tunturi, se on kaikkialla, me.

Kun pilkon luontoyhteyttäni osiin, kuvittelen ammoiset esi-isäni jäätikön paljastamassa vehreydessä. He ovat niitä suomalaisia, saamelaisia, germaaneja, ketä lienevätkään. He katsovat uutta reviiriään, faunan runsautta ja näkevät mahdollisuuksia.

Ja he alkavat touhuta. He kalastavat, pyydystävät, keräilevät ja kaatavat. He elävät luonnossa, luonnosta. Harvoja ovat ne askeleet, jotka he ottavat fantsun fiiliksen vuoksi.

Kiteyttäen: Ihmisen alkuperäinen luontoyhteys on tehdä.

Metsäpaneelia seuraavana päivänä Pallaksen alusmaat näyttivät kauneintaan. Ruska hehkui, aurinko paistoi. Olin naamioitunut retkeilijä-fiilistelijäksi, oli merinopipo, vaelluskengät ja ruotsalainen retkeilyasu. Näytin hyvältä, olin kuin muutkin, mutta polulle en kyennyt jäämään. Onneksi se ei kiinnostanut vaimoakaan.

Vaelsimme Keimiötunturin rinteellä, piipahdimme puuttomassa katsastamassa Jerisjärven lintuperspektiivistä. Kaunista, puhdasta, liki koskematonta, ne paratiisin rippeet.

Haahuilin kansallispuistossa ja ymmärsin hetken keskustapuoluetta. Tämä todella on museo. Muun luonnon kannalta hyvin elävä ja elämälle tärkeä, mutta ihmiselle vain museoitu metsä – paikka, jossa ei voi tehdä mitään.

Purin tarmoni sijaistoimintoon, aloin kuvata luontoa. Saisinpa edes jotakin kotiinviemistä.

Kuvatessa päähäni posahti ajatus, joka ei jättänyt enää rauhaan.

Luonnonsuojelu on ihmisluonnon vastaista toimintaa.

Se ei sovi ihmiselle.

Pohjoisen uusille apajille vaeltanut tai savannilta viidakkoon sukeltanut ihminen ei suojellut luontoa. Hän tuli paratiisin reunalle ja alkoi hyödyntää.

Vasta kun asutus vakiintui, väkimäärä kasvoi ja tekniikat kehittyivät, ihmiset alkoivat huomata, ettei luonto kestä mitä tahansa. Sitä täytyy käyttää säästeliäästi ja järkevästi. Luonnon­uskonnot kehittyivät tähän tarpeeseen. Luonnolle haluttiin hyvittää uhrein ja lahjoin, jotta se antaisi apetta jatkossakin.

Mutta kenellekään ei tullut mieleenkään suojella sitä kokonaan.

Luonnonsuojelu kehittyi vasta silloin, kun kaikki oli jo mennyttä. Se ponnistaa ihmisen omasta hädästä ja syyllisyydentunteesta. Se on sirpaleiden säästämistä, sellaisten kuin Oulanka, joka on niin onneton metsänsuittu, ettei ­Karhunkierros mahdu siinä kierrosta tekemään.

Metsänhoitaja-kirjailija A.E. Järvinen rupesi suojelutyöhön vimmaisesti heti, kun oli saanut Peräpohjolan metsät hakattua. Ennen hänen työuraansa pohjoisen luonnonmetsissä ei ollut suojeltavaa, koska ne vielä Järvisen uran ehtoollakin vuonna 1950 peittivät neljänneksen Suomen maa-alasta.

Palasin Kalakirjaston residenssiini uudet ajatukset päässäni sutaten. Hiippailin hiljaiseen kirjastosaliin ja nappasin hyllyltä Reino Rinteen Sähkeitä tähdistä -teoksen vuodelta 1971, koska sen nimi hipoi mielestäni kirjallista täydellisyyttä.

"Luonnonsuojelu ei ole meille vaistonvaraista. Vallitsemisvietti on meissä voimakkaampi. Luonnonsuojelu tulee vasta kun osaamme laskea enemmän kuin kaksi ynnä kaksi on neljä."

Kovasti oivallustani muistuttava aforismi löytyy Rinteen teoksen sivulta 44. Kelasin sitä yhä uudelleen, näytin vaimollekin.

Muistin taas, ettei mikään ajatus ole uusi taikka omani. Kaikki mikä luontoyhteydessämme on vinksallaan, on ääneen sanottu jo 50 vuotta sitten.

Niin vähän on näitä ajattelijoita on kuunneltu. Niin järjettömän paljon on tehty. Niin vähän tehty ­oikein.

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija.

Lue lisää

Perunan mainetta on kolhittu syyttä, mutta vaatimaton mukula ansaitsee ylistystä

Aikakausien kohtaaminen – muinaisvaatteet vievät mielenkin menneeseen

Lukiolaisen verinen kauhuelokuva päätyi paikallisen kuvataiteilijan käsiin – nyt Teemu Nikki on palkittu elokuvaohjaaja

Onko tämä keski-ikäisyyden merkki – käyttekö tekin aikuiskävelyllä?