Kolumni

Miksi vanha rakennus pystytettiin uudelleen?

"Ihmiskunta on kuitenkin selvinnyt paljon nykyistä vakavammista kriiseistä, jotka todistavat, että edes poikkeusoloissa ei ole pakko ryhtyä kapeakatseiseksi."

Muutamana syyspäivänä, kun matkustin maalta kaupunkiin ja takaisin, sain seurata bussin ikkunasta erästä rakennustyömaata. Kasvukeskuksessa nosturit eivät ole harvinaisia, mutta hanke, jonka parissa aherrettiin, oli ainutlaatuinen.

Tampereen Pispalan maamerkki, 112-vuotias haulitehtaan torni, oli keväällä purettu huoltoa varten. Puoli vuotta myöhemmin 55 metrin korkuinen haulitorni koottiin pala palalta takaisin paikalleen. Viimeiseksi ”kurjet” kurottivat kaulansa äärimmilleen ja nostivat laelle haulimestarin hytin.

Haulitehdas ja sen torni suojeltiin vuonna 1989. Kokonaisuus kantaa muistoja historiasta, kuten entisaikojen työtavoista ja sodista: tornin teräsrakenteissa on ammusten jälkiä, jotka kunnostustoimissa jätettiin näkyviin.

Bussin körrytellessä tornityömaan ohi ihmettelin ihmiskuntaa. Vuonna 2020 maailmalta on vyörynyt tietoja maastopaloista, eliölajien katoamisesta, aseellisista konflikteista, kidutuksista, luhistuvista jäätiköistä.

Lisäksi olemme kohdanneet pandemian, joka on vaikuttanut kaikkiin. Ekokriisin suurta taustaa vasten on kohonnut uusia inhimillisiä kriisejä, yhä useamman elämää sävyttävät huolet.

Ja kaiken tämän keskellä kunnostetaan vanhaa tornia, jolla ei ole muuta virkaa kuin seistä paikallaan.

Johtopäätös voisi olla: Miksi ihmeessä? Eikö liikenevät voimavarat tule käyttää akuuttien ongelmien ratkaisemiseen?

Huomasin kuitenkin ajattelevani haulitornin huollosta toisin. Olin iloinen. Iloitsin siitä, ettemme ole vielä syöksymässä tilanteeseen, jonka tunnuslause on "pelastukoon ken voi". Meistä pidetään yhä huolta. Koronapandemia ei lopettanut mielenterveyspalveluja, vaikka muuttikin niiden muotoa. Sähkönjakelua ei katkaistu. Ruokakaupat eivät sulkeneet oviaan.

Vaikka monet toimet ovat hidastuneet ja lykkääntyneet, elämä jatkuu. Konserttitalot ja teatterit suunnittelevat tulevaa tarjontaansa. Metso-ohjelmaan ja Luonnonperintösäätiölle etsitään uusia metsiensuojelualueita. Historiallinen rakennus korjataan ja pystytetään takaisin, kuten luvattiin.

Vaikeina aikoina moni on valmis säästämään ensimmäiseksi kulttuurista ja luonnonsuojelusta. Ne mielletään ehkä "kauniiksi turhuudeksi", jota voidaan harrastaa vain talouden ylimmillä käyrillä. Ihmiskunta on kuitenkin selvinnyt paljon nykyistä vakavammista kriiseistä, jotka todistavat, että edes poikkeusoloissa ei ole pakko ryhtyä kapeakatseiseksi.

Isonvihan vuosina 1713–1721 Suomessa koettiin väkivaltaa ja nälkää. Monet pakenivat piilopirteille tai Ruotsiin. Tuhansia ihmisiä kuljetettiin Venäjälle vangeiksi ja pakkotyöhön.

Ensimmäiseksi ei tule mieleen, että isonvihan aikana myös panostettiin lasten lukutaitoon. Näin silti kävi. Pälkäneläinen kirjanpainaja Daniel Medelplan sai työtilauksen, kaiversi puusta painolaatat ja painoi noin sata kappaletta aapista, jonka koko nimi oli "Lasten Paras Tawara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, Prändetty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719".

Kuvaavaa on yhtä lailla se, että Suomen ensimmäinen yliopisto, Turun akatemia (sittemmin Helsingin yliopisto), perustettiin keskellä 30-vuotista sotaa. Alusta asti akatemiassa/yliopistossa oli muun muassa musiikinopettajan oppituoli, sillä musiikin ymmärrettiin olevan osa ihmisyyttä, kriisiaikoinakin.

Perin oudolta näytti, kun musiikinopettajan tehtävä lakkautettiin säästösyistä – vuonna 2016. Päätöksen jälkeen säveltäjä Pasi Lyytikäinen julkaisi avoimen kirjeen, jossa todettiin:

"Kiitän lämpimästi ammattikuntani puolesta Helsingin yliopistoa, että teillä oli resursseja palkata säveltäjiä musiikinteorian opettajaksi 376 vuoden ajan. Ymmärrän toki, että ajat ovat nyt paljon vaikeammat kuin esimerkiksi 30-vuotisen sodan, ison vihan, pikku vihan, lukemattomien nälkävuosien ja rajakahinoiden, Suomen sodan, Turkin sodan, kansalaissodan, 30-luvun lamakauden, talvi- ja jatkosodan, öljykriisin ja 90-luvun laman aikana."

Muistamisen arvoista on sekin, mitä Suomessa tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Sotakorvauksista kolmannes maksettiin puutavaralla, ja lisäksi metsiin raivattiin 16 000 uutta maatilaa evakoille ja rintamamiehille.

Hakkuut olivat valtavat, mutta niiden ohessa haluttiin jälleenrakentaa myös suojelualueiden verkosto; olihan suurin osa Suomen kansallis- ja luonnonpuistoista jäänyt rajan taa.

Uusien suojelualueiden kartoitusprosessi aloitettiin jo vuonna 1945. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin Suomeen perustettiin 12 uutta luonnonpuistoa ja seitsemän kansallispuistoa. Suojeluhanketta vetivät osin samat henkilöt, jotka leipätyökseen suunnittelivat luonnonmetsien hakkuita.

Haulitornin kunnostamisella, Pälkäneen aapiskirjalla, katastrofien läpi selvinneellä musiikinopettajan viralla ja 1950-luvulla perustetuilla kansallispuistoilla on paljon yhteistä. Ne muistuttavat, että joukossamme on aina ihmisiä, joiden mielestä elämässä on muitakin johtotähtiä kuin taloudellinen voitto.

Niin kauan kuin tahdomme muistaa historian ja oppia lukemaan, kaipaamme musiikkia ja puolustamme muiden lajien oikeutta olla olemassa, meillä ei ole hätää.

Lue lisää

Vuoden 2020 Finlandia-voittajat on valittu – Tanssin kieltämisen historia oli paras tietokirja ja Margarita voitti kaunokirjallisuuden Finlandian

Naapurin rouva pyysi Eevaa mattokurssille, mutta mukaan lähtikin Seppo – nyt 80-vuotias taitaja miettii kymmenettä ryijyään

"Tuntui hienolta, kun sai kuvitella olevansa hetken Hurriganesin roudari" – Suomirockin sekatyömies Vesa Kontiainen paneutui rockyhtyeen tarinoihin

Nuoret yrittäjät tuovat maaseudulle tulevaisuutta ja toivoa – kuuntele kolumni Simo Rallin kertomana