”Kyytön liha, siis mikä?”
Kysymys on tavallinen ruokalistan äärellä. Siis sellaisen poikkeuksellisen ruokalistan, jolla itäsuomenkarjaa tarjotaan. Se, ettei liha liity myrkkykäärmeeseen muuten kuin naudan selkäkuvion puolesta, on monelle helpotus.
Osa perääntyy silti. Osa maistaa, ja syö ehkä elämänsä parhaan pihvin. Hitaasti kasvavan kyytön liha on pehmeäsyistä, tummaa ja maukasta. Se on ehdottomasti oma lihasuosikkini poistouuhen ulkofileen ohella.
Lisäksi kyytöistä saa maitoa, joka juustoutuu erityisen hyvin. Maisemanhoitajanakin sitkeä pieni itäsuomalainen on nauta paikallaan, etenkin jos on kyse hankalakulkuisesta maastosta tai rantaruovikosta.
Niissä hommissa kyyttöjä näkee silti nykyisin liian harvoin. Useammin laitumilla vaeltavat Skotlannista lähtöisin olevat sarvipäät, ylämaannaudat. Ei niissäkään sinänsä vikaa ole, mutta uhanalaisia ne eivät ole. Itäsuomenkarja eli kyytöt ja pohjoissuomenkarja eli lapinlehmät, sen sijaan ovat. Samaan joukkoon kuuluvat saaristo-olosuhteisiin sopeutuneet ahvenanmaanlampaat. Hurmaavan väriset kainuunharmakset kiikkuvat rajalla.
Uhanalaisia eläimiä syödään harvoin. Tai ainakaan se ei ole yleensä kovin hyväksyttävää. Alkuperäisten kotieläinrotujen kohdalla on toisin.
Esimerkiksi kyytön valitseminen lautaselle on paras tapa varmistaa, että laiduntajia kansallismaisemiin riittää jatkossakin. Ostamalla lihan suoraan tilalta tiedät, miten se on elänyt ja millaiset tuottajat työllään estävät uhanalaisia häviämästä.
Valmistamisen vaikeutta ei kannata pelätä. Luullinen pala nautaa tai lammasta hautuu ajan, miedon lämmön ja kasvisten kera uunissa lähes vaivattomasti suussa sulavaksi.
Kirjoittaja on MT:n aluetoimittaja Kaakkois-Suomessa.
