Kolumni

”Itkiessäni hiljaa yöhoitajan lempeä kosketus lohdutti”

Hengähdyspaikka -kolumnissa Minna Kettunen muistelee erilaista joulua.

”Piäsenkö minä jouluks kottiin?”

Tuosta kysymyksestä on kulunut melkein 40 vuotta. Niin olin kuulemma kysynyt sairaanhoitajalta tullessani tajuihini noin viikkoa ennen joulua.

Olin tuolloin 13-vuotias rajun auto-onnettomuuden uhri. Tajuttomuuden, leikkauksen vaatiman nukutuksen ja kovan kipulääkityksen vuoksi muististani on hävinnyt ehkä viikon verran.

Kun aloin ymmärtää, missä olin, mitä oli tapahtunut ja monesko joulukuun päivä oli, ensimmäinen huoli löytyi heti: Pääsenkö jouluksi kotiin vanhempien, sisarusten ja koiran luokse? Pääsenkö kuoroon laulamaan joululauluja, entä joulukirkkoon? Saanko nähdä taas isän lehmillekin viemän joulukuusen, entä isoveljet urheiluseuran pukkipalvelussa vanhoihin lammasturkkeihin ja karvareuhkoihin pukeutuneina?

Ammattitaitoinen hoitaja oli toki tiennyt, että rautoihin sidotulla vuodepotilaalla ei ollut mitään asiaa kotiin vielä viikkokausiin. Hän ei silti ollut vastannut tyrmäävästi vaan rauhoittavasti jotain päivä kerrallaan katsomisesta ja lääkärien mielipiteiden kuuntelemisesta. Toisenlainen vastaus olisi synkistänyt mieltäni ja ehkä vaikeuttanut toipumista.

Jouluaattona perhe tuli sairaalahuoneeseeni. Olin huoneessani yksin, ja koko kirurginen osastokin oli vallan tyhjä. Tuolloin vuonna 1981 kenellekään ei tullut kuitenkaan mieleenkään kysyä, voisiko vaikkapa äiti jäädä luokseni jouluyöksi.

Kun jäin yksin muiden lähtiessä takaisin kotiin, oli ikävän tunne lohduton. Itkiessäni hiljaa yöhoitajan lempeä kosketus lohdutti. Se oli elämäni poikkeusajan joulu.

Tänä vuonna koko ihmiskuntamme viettää poikkeusajan joulua. Kymmenet tuhannet ympäri maailmaa viettävät tämän joulun sairaalassa, potilaina tai hoitohenkilökuntana.

Monet kaipaavat jotain: läheisiään, rakkaitaan, perinteitä, joululaulujen täyttämää kirkkoa, tärkeillä haudoilla käymistä. Monet kaipaavat kotiin.

Oletpa kuka tai missä tahansa, voit ehkä olla jollekin se yöhoitaja. Sinulla voi olla lempeä kosketus yksin hiljaa itkevälle.

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat seurakuntapastori Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, piispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.

Lue lisää

Kellarit ja varastot täyttyvät: Kriisin keskellä hamstrataan eniten turvaa

Tarkkaamossa oli kaksi ruutua: toisessa näkyivät liekehtivät pilvenpiirtäjät, toisessa vauvan sydänkäyrä – tällaiseen maailmaan lapsi oli tulossa

"Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos"

"Olen kuin laitumelle päässyt varsa, iloinen ja onnellinen. Ja työ maistaa kuin nuoret potut" – Muutamaan lauseeseen voi mahtua koko alkukesän ihanuus