Kolumni

Kummallinen eristynyt aika heittää haaveet ylösalaisin – pääsisipä vanhempainiltaan!

"Odotus on vain venynyt ja venynyt. Barbapapan lailla me kaikki olemme vain sopeutuneet siihen." Kuuntele kolumni Olgan kertomana.

Muistatteko Barbapapat? Minä rakastin noita omituisia venyviä ja erivärisiä lastenkirjojen klönttejä, jotka syntyivät maan alla ja muodostivat monivärisen iloisen otusperheen. Niissä minua kiinnosti ennen kaikkea se rajaton, joka suuntaan ja joka muotoon venymisen mahdollisuus. Se, että tuosta vain voi ottaa ja venyttää itsensä linnuksi ja lentää taivaalle.

Sama haikea kateuden ja ihailun sekainen tunne valtasi minut taas vähän vanhempana lukiessani Viisikko-kirjoja. Sinne ne lapset vain lähtivät saareen yli yön retkelle ratkomaan vastaantulevia rikoksia maailman hienoimmat eväät mukanaan, eikä kukaan aikuinen estänyt, pakkasi vain vielä yhden pekaanipiirakan mukaan reissuun.

Teini-ikäisenä haaveilin siitä, että lähtisin salaa sirkuksen matkaan hevosenhoitajaksi ja rakastuisin johonkin atleettiin trapetsitaiteilijaan. En lähtenyt, vaan jatkoin tavallisempien poikaystäväehdokkaiden tiirailua Nurmeksen keskustan Osuuspankin kulmalla.

Uusi ja erilaisempi silti viehätti, rakastuin siis joka ikiseen lieksalaiseen Dj:hin jotka eksyivät Nurmeksen discoihin soittamaan. Ja kyllä, ilman vastakaikua.

Taidan olla haaveilijatyyppiä, tai ehkä me kaikki olemme?

Haaveilu on ihanaa ja samalla myös raastavaa. Se ajaa eteenpäin ja samalla kertoo jostakin perustavan laatuisesta tyytymättömyydestä. Haaveilijan elämä ei ole koskaan valmis. Olen saavuttanut kaikki ylpeydenaiheeni elämässäni pitkälti niin, että olen vain päättänyt mennä kohti niitä asioita, mistä haaveilen.

Löysin itselleni kumppanin, miehen, joka on sopiva, vaikkei olekaan lieksalainen eikä edes dj. Sitten löytyi unelmiemme talo ja sinne syntyi lapsia.

Vähitellen sain luotua itselleni sellaisen työuran, mikä tekee minut onnelliseksi. Tämän kolumnin kirjoittaminenkin on eräänlainen saavutus, mistä olen iloinen.

Ja edessä on vielä vaikka mitä! Eikö niin, että keski-ikäiset naiset voisivat lähteä tyttöporukalla reilaamaan? Entä voisinko muuttaa perheineni joskus ulkomaille, edes vuodeksi?

Olen Tuukan kanssa innostunut formuloista. Päätimme, että joku päivä heittäydymme formulaturisteiksi ja näemme sen sirkuksen paikan päällä.

Sitten tuli koronavirus ja pysäytti maailman. Se löi haaveille jarrut pohjaan, tilalle tulivat epätietoisuus ja varovaisuus. Nyt on ollut aikaa katsoa tätä hetkeä ja miettiä mihin ja mitä seuraavaksi?

Ei vielä mihinkään, koska odotus on vain venynyt ja venynyt. Barbapapan lailla me kaikki olemme vain sopeutuneet siihen.

Sillä aikaa kun ne isommat haaveet muhivat vielä jossain kauempana ja keräävät voimiaan, haetaan tähän ärsyttävään ja eristettyyn elämään positiivista virettä ainakin haaveilemalla kaikesta siitä ihanan tavanomaisesta ja arkisesta, mitä meillä ennen oli.

Ne ovat nyt yhtäkkiä isoja juttuja: isot sukujuhlat, täpötäysi elokuvateatteri, missä koko katsomo hengähtää yhtä aikaa ja kokemus hyvästä elokuvasta on hetken yhteinen. Tai hyvä rokkikeikka, lasten myyjäiset, kevätjuhla, ja uskomatonta, että kirjoitan tämän: vanhempainilta.

Kymmenvuotias Hilma teki tänään esitelmää Viisikko-kirjasta. Kirja on kuulemma ”sikahyvä” ja minä mietin, että pitäisi varmaan tehdä ensimmäisen kerran elämässäni pekaanipiirakkaa. Sitten voisimme mennä hiihtoretkelle ja ottaa sen evääksi.

Tämä on se hetki elämästämme, kun haaveet ovat pieniä, mutta niiden saavuttaminen saa aikaan suuria tunteita.

Olga perheineen asuu ­maatilalla Iitissä.

Lue lisää

Sisäistä ekoahdistusta ilmastotekojen äärellä

Vuorovaikutus perheissä katoaa omiin pikkuruutuihin – se vähentää neuvotteluhaluja myös yhteiskunnassa

Outoa nojailua tiskatessa – ja ruokien päällä pärskynyttä tiskivettä

Kaiken maailman hiihtelijät ladulla – millainen sivakoija sinä olet?