Kolumni

Avun pyytämisen vaikeus

Missä kohtaa elämää tämä muuttui tällaiseksi? Ehkä aika on kullannut muistot, mutta opiskeluaikoina oli vielä itsestään selvää auttaa kaveria.

Miksi avun pyytäminen on meille suomalaisille niin vaikeaa? Tarkoitan nyt erityisesti niitä pieniä palveluksia, joiden ansiosta elämä soljuu helpommin päivästä toiseen. Jos arjen sujumiseksi tarvitsee pientä jeesiä ja lähipiirissä on ihminen, jolta voi asiaa kysyä, niin mielessä pyörii: kehtaanko tai viitsinkö kysyä.

En ymmärrä, mistä nämä kysymykset kumpuavat. Ehkä se on se toinen suomalainen helmasynti, joka tekee avun pyytämisestä niin vaikeaa. Juuri se paha tapa ajatella, että mitä muut ajattelevat.

En ymmärrä miksi teemme nimenomaan avun pyytämisestä niin vaikeaa. Olen itse valmis auttamaan, jos minua kysytään. Kun olen pyytänyt apua, en ole koskaan saanut täys­tyrmäystä. Ymmärrettävästi aina auttaminen ei ole mahdollista, mutta yleensä tutut, naapurit ja ystävät ovat valmiita tekemään pieniä palveluksia.

Asian ympärille on syntynyt noidankehä: emme kehtaa pyytää apua, mutta emme osaa sitä myöskään tarjota pyytämättä. Ja toisaalta jos joku tarjoaa apuaan, niin “kiitos, mutta ei tarvitse” lipsahtaa huulilta ennen kuin ehtii edes ajatella.

Missä kohtaa elämää tämä muuttui tällaiseksi? Ehkä aika on kullannut muistot, mutta opiskeluaikoina oli vielä itsestään selvää auttaa kaveria, ei ainoastaan isoissa asioissa kuten muutoissa, mutta myös pienissä asioissa kuten tarjoamalla kyytiä ruokakauppaan.

Ajattelemmeko, että näin aikuisina ja työelämässä pitäisi kaikki elämänpalikat olla siinä järjestyksessä, että selviää ja pärjää omillaan? Tai että kaikilla muilla on elämä niin täyttä, ettei ehditä arjen enkeliksi toiselle?

Tuntuu, että varsinkin lapsiperheet ovat tässä asiassa syvällä omissa poteroissaan. “Miksi teit lapsia, jos et niitä pysty hoitamaan” -huutelijoita riittää varsinkin netin syövereissä, mutta olemme ehkä lisäksi kaivaneet itsemme sinne kehtaamattomuuttamme.

Juuri me perheet tarvitsemme toinen toistemme tukea, sillä kaikki me olemme samassa veneessä. Samojen arkisten haasteiden kanssa naapurin perhekin painii. Kuinka paljon helpompaa meillä kaikilla olisi nimenomaan jokapäiväisessä elämässämme, jos kynnys ilmaista avuntarve olisi matalampi.

Onneksi kaikkiin avunpyytämisen vaikeus ei ole iskostunut. Onneksi maailmassa on niitä, jotka ujostelematta yhtään laittavat viestiä, että ehtisitkö hetkeksi apuun. Ihailen näitä ihmisiä ja yritän oppia heidän asennoitumistaan, sillä kysymättä ei voi tietää voisiko toinen antaa hetken aikaansa.

Ehkä koronapandemia myös opettaa meitä kansakuntana ravistamaan pois harteiltamme avunpyytämisen vaikeutta ja itsekseen pärjäämisen eetosta. Kun tilanne sitä vaatii, ja sitä se on todellakin viimeisen vuoden ajan vaatinut, niin olemme osoittautuneet erittäin avuliaaksi kansakunnaksi.

Toivottavasti naapuriapu ja kaverin jeesaaminen jää maan tavaksi myös pandemian väistyttyä.

Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton tiedottaja.

Lue lisää

Elämänsä voi ahtaa liian täyteen kaikesta mukavastakin

Myös kansalaiset kukoistaisivat hyvinhoidetussa, uudistavan yhteiskunnan maaperässä

Ihmiselämän suuri mahdollisuus: uni on kuin uudelleensyntymä, joka toistuu joka päivä

Kuinka paljon elämääni sisältöä tuo somen selailu, uutisten lukeminen tai hömppäsarjat? – Voisiko nekin kullanarvoiset minuutit käyttää johonkin, joka tekisi minusta paremman ihmisen