Kolumni

Eineksillä ruokitut huippukokit

Vanhempien pitkien työpäivien lomaan puristuva tuskallinen ruokalajien keksiminen jäi vähemmälle. Päivällisen osasivat laittaa "muiden äidit".

Kotonani leijuu huumaava chilin, valkosipulin ja mausteiden tuoksu. Öljy kihisee kuumana wokkipannulla. Kohta päästään syömään. Into ruuanlaittamista ja hyviä raaka-aineita kohtaan on ilmeinen.

Näin ei keittiössäni ole aina ollut.

Teininä lähdin kokkileirille viikonlopuksi lähinnä seikkailunhalusta. Mikäs sen mukavampaa kuin valvoa salaa ja hengailla kavereiden kanssa. Ruuanlaittaminen sujui mukavasti siinä sivussa, mutta kokkauskärpänen ei surissut lähelläkään.

Samoihin aikoihin seisoin pari kesää hellan ääressä valmistaen ruokaa milloin isolle, milloin pienelle porukalle. Aika kului nopeasti mutta mitään erityistä intoa perunoita, porkkanoita, kiisseleitä ja lihakeittoa kohtaan en tuntenut.

Vietin lukion jälkeen vuoden kotitalousoppilaitoksessa. Opettelimme perkaamaan kalaa, leipomaan ruisleipää ja tekemään appelsiiniriisiä. Muistelen vuotta lämmöllä, mutta kalat ja ruisleivät ostan kaupasta.

Yliopistoaikana söin aina kun mahdollista edullisen opiskelijalounaan ja viikonloppuisin joko äitini tai isoäitini ruokapöydän ääressä. Arvostin heidän taitojaan, mutta kauhanvarteen en edelleenkään itse halunnut tarttua.

Aloin seurustella ja kumppanini osoittautui aikamoiseksi ruuanlaittajaksi. Urani valmiiden ruokapöytien ääressä jatkui.

Esikoiseni synnyttyä päätin ryhdistäytyä. Soseutin milloin mitäkin juureksia ja pakastin niitä jääpalarasioihin. Sieltä oli kätevä ottaa juuri oikea määrä ja antaa vauvalle. Jossain vaiheessa soseinto hiipui ja aloimme turvautua valmiisiin vauvaruokiin. Kuopuksen kohdalla jääpalarasiat pölyttyivät astiakaapin hämärässä.

Vaikka lasten isä laittoi hyvää ruokaa, oli helpotus, kun lapset pääsivät ensin päiväkotiin, sitten eskariin ja lopulta peruskouluun. Vanhempien pitkien työpäivien lomaan puristuva tuskallinen ruokalajien keksiminen jäi vähemmälle. Päivällisen osasivat laittaa "muiden äidit".

Lapset söivät kiltisti joko pinaattilättyjä tai jauhelihakastiketta. Jälkimmäinen oli minun bravuurini. Jälkikasvuni oppi arvostamaan sitä, että päästiin syömään muiden kattamien pöytien ääreen. Yhteisistä ravintolakäynneistämme on monta mukavaa muistoa. Mummun hirvenlihakastikkeesta tuli legenda.

Ei lapsia kuitenkaan kotikeittiöstä häädetty pois. Joskus leivottiin yhdessä pullaa tai piparkakkuja. Juhlapäivien ruokalistat suunniteltiin yhdessä ennen kuin suunnattiin kohti kauppaa.

Aikanaan esikoinen muutti pois. Tunsin piston omassatunnossani, kun en ollut tarjonnut lapselleni kunnollista esikuvaa ruuanlaittajana. Pelkäsin, että lapsi kyllästää itsensä makaroneilla ja eineslihapullilla. Omatunnon ääntä hiljentääkseni ostin lapselle keittokirjan.

Nyt sydämeni on haljeta ylpeydestä. Minut kaukaa kiertänyt kokkauskärpänen on löytänyt kodin esikoiseni luota. Lapsi loihtii aterian suolaisesta makeaan. Hänen tekemäänsä pavlovaa ei voita mikään.

Olen varovasti kysynyt, että miltä tuntui kasvaa lapsuudenkodin keittiön antimilla. Opetteliko lapsi laittamaan ruokaa vain siksi, että kotona oli ankeat eväät. Ei, hän vakuuttaa. Hän vain huomasi, että ruuan laittaminen on kivaa eikä keittokirjoja juuri tarvita: luovuus riittää.

Minua kokkaaminen ei vieläkään kiinnosta. Silti meillä on ihania ruokia tarjolla melkein joka päivä. Tätä kirjoittaessani keittiössä tehdään marenkeja. Keittiössä häärii kuopus.

Lue lisää

Kunnat laajensivat kouluruuan jakelua: ”Lapset melkein itkivät onnesta, kun kuulivat jakelun alkamisesta”

Kouluruokakilpailun finaaliin viisi tiimiä

Nöyrtynyt einesvihaaja

Yle: Suomen suosituin valmisruoka täyttää 60 vuotta