Kolumni

Koronakriisi alkaa tehdä kunnolla tuhoja mielessäni – takana on vuosi syyttelyä ja syyllistämistä

Apaattisimpina hetkinä yritän muistella maailmaa ilman koronaa.

Vuosi sitten soittelin helsinkiläisen toimittajakollegan kanssa. Koronakriisi oli räjähtänyt silmille ja juttelimme, että nyt on sellainen maailmanaika, että olisi hyvä kirjoittaa päiväkirjaa. Puhelun jälkeen avasin uuden tiedoston koneelle ja kirjoitin ensimmäiset ajatukset päiväkirjaan:

31. maaliskuuta 2020

”Mietin joskus aiemmin, millaista oli elää maailman historian hirveiden kriisien keskellä, vallankumouksissa, pandemioissa, sodissa. Nyt tiedän. Se tuntui tiistailta. Tällaiselta tiistailta kuin nyt. Lumimyräkkä aamulla, sitten kirkastui. Arkipäivä, lapset koulussa paitsi yksi, jolla on ollut vähän korva kipeä. Nyt jäädään ohjeiden mukaan pienimmästäkin syystä pois.”

Vuosi siitä on kulunut ja huomaan, että vasta nyt kriisi alkaa kunnolla tehdä tuhojaan mielessäni. Vuosi eristäytymistä, vuosi varomista ja mediaa, jossa joka ikinen päivä kärkiuutisena ovat kuolleet ja sairastuneet. Vuosi epävarmuutta ja tökeröä viestintää entisellä rajattomalla rajalla.

Kokonainen vuosi syyttelyä ja syyllistämistä. Koetan elää tavallista elämääni kahta puolta rajaa, mutta lehdestä saan lukea, että olenkin vuoto seulassa, terveysriski kansakunnalle, haitta, joka pitäisi saada kuriin.

Huomaan, että alan olla jumissa. Aivot eivät enää tuuletu. Mielipiteeni kärjistyvät, ajatukseni kiertävät kehää. Somen älypäät ja televisioviihde ärsyttävät.

En jaksa lukea, vaikka ammatillisista syistä pitäisi. Soittelen liian harvoin kenellekään, vaikka virus ei kuulemma luurissa tartu.

Viime keväänä oli erilaista. Nautin auringosta suksilla ja kirjoitin romaania. Eristäytyminen oli mukavaa, tervetullutta.

Koronasäikähdys oli silloin jo osaltani käsitelty. Olin päättänyt, että lähestyn mahdollista sairastumista mummuni metodilla: ”Ei sitä kannatte etukätheen surra.”

Kahden kuukauden mökittymisen jälkeen vaimo äimisteli, että miten hitossa pystyn olemaan niin kauan kotona yhteen putkeen. Hän ei tajunnut, että olin matkalla joka päivä. Kelluskelin tarinassa, upposin päiviksi sinne ja kulutin aikaa.

Nyt käsikirjoitus kaartaa loppusuoralle. Hiihto ei maistu ja aurinko paistaa kuin harmaan harson läpi. Säteet eivät pääse perille, iholle, silmien taakse. Minun ja pallukan välissä on pandemian pärskepilvi.

Olen kyllästynyt ja todennäköisesti yksinäinen. On surujakin. Ystävä kuoli raastavaan sairauteen. Hänen räkäinen naurunsa kaikuu korvissani. Hän ei koskaan ehtinyt selittää, mitä helvettiä tarkoittaa Levantin projektion kääntäminen, josta hän oli niin innoissaan.

Arjesta on tullut kitkuttelua. Olen hukuttanut itseni työhön, mutta huomaan, että se on koko ajan vaikeampaa. Kaipaan vaihtelua, elämää.

Jonkinlaista oireilua kai sekin, että ostin elämäni ensimmäisen moottorikelkan ja aloitin metsätyöt. Polttopuuta ja sahatavaraa kotitarpeisiin. Saan perverssiä tyydytystä tukkien vääntämisestä kelkanrekeen. Seuraavaksi varmaan kaljuunnun ja liityn keskustapuolueeseen.

Apaattisimpina hetkinä yritän muistella maailmaa ilman koronaa. Laitan silmät kiinni ja matkustan paikkoihin. Näen alkukesän taianomaisen vehreyden. Heräävässä luonnossa on aina ja kaikkialla odotusta ja toivoa. Alkukesästä ihmiset hymyilevät herkemmin.

Antibesin aamutorilla myydään äänekkäästi kalaa, nainen kopistelee patonki kädessä ohi, herrat juovat torikahvilassa kahvia peukalonpään kokoisista kahvikupeista.

Kosovon laakso vihertää. Se on kuin nummea. Suuret lehtipuut siivilöivät valon kalpeaksi ortodoksisen luostarin muureihin. Kauniit, tummat naiset kävelevät Pristinan kadulla kireissä topeissaan. Kerrostalojen katoilla kukertavat pulut.

Mariatorgetin metroaseman tunnelista pölähtää kadulle ihmislauma. He sulautuvat hetkessä katukuvaan, osaksi kaupunkia. Rokkaavan oloinen mummo juo viiniä asuntonsa alakerran pubissa.

Hän kertoo, että se on hänen olohuoneensa ja että kerran hän piti televisiossa omaa ohjelmaa. ”Skål”, sanon. Mummo nauraa.

Väystäjän koivut ovat hiirenkorvalla, aurinko paistaa pohjoisessa. Ei pysty enää pimeä tähän maisemaan. Tuoksuu routainen suo, oja liplattaa. Ajokoiran pentu ajaa kiimajänistä Seppäsen suunnalla. Olemme laittomilla teillä. Halusin kuulla, millainen ääni pennulla on. Olin malttamaton. Olemme molemmat pentuja vielä, sydämet täynnä metsäverta.

Avaan silmät. Päivä on kauneimmillaan, räystäät tippasevat. Pitäisi lähteä hiihtämään koirien kanssa, sitä samaa reittiä, edestakaisin Tornionväylän Ruotsin puoleista rantaa kuin susi lippusiiman laitaa. Se on puuduttavaa, mutta pakollista, sillä hiki pitää kasassa.

Vaikka nyt aurinko paistaa harmaan harson läpi minulle, meille kaikille, ei auta muuta kuin uskoa ja luottaa, että kyllä se siitä vielä kirkastuu.

Kesä tekee taas tuloaan. Pajunkissat pörhistelevät jo, pari kuukautta vielä ja Väylä on vapaa. Silloin peippo soittaa taas rantakoivuissa. Tervaan veneen, pudotan katiskat lasten kanssa poukamaan, muutaman päivän päästä savustamme ahventa.

Riehun rangat klapeiksi. Sahautan tukit lankuiksi ja ladon ne tapuliin niin kuin pappavainaa opetti.

Yritän hymyillä taas, vaikka maailma ei ole vielä ehtinyt entiselleen. Onhan sentään kesä.

Lue lisää

Kuka tahansa meistä voisi olla fatimdiarra

"Sivusta seuraan tätä teidän hulluutta täällä" – kolumnisti Pekka Juntti katsoo Suomeen rajan takaa Ruotsin puolelta

Mies nieli puhelimessa pitkään kyyneleitään, ennen kuin sai asiansa sanottua – Suomi juhlii koronavoittoa Ruotsista kun omat vanhukset nääntyvät

Näkökulma ei tee tietokirjasta pamflettia