Kolumni

Ihminen rakentaa, remontoi ja sisustaa itsensä kiinni taloon niin, että siitä tulee lopulta koti

Arkikin voi olla kaunista ja tuulessa liehuvat pyykit suloista katseltavaa, kirjoittaa Sari Hyvärinen.

Auringon lämmittäessä polvistuin pyykinkuivaustelineeni ääreen. Jynssäsin metsäisen tontin tuomaa möhnää hartiavoimin, vaihdoin vettä ja huuhtelin juuriharjaa, kunnes puhdas lauta tuli esiin. Muistelin viiden vuoden takaista itseäni, joka raivasi samaiselta kohtaa metristä, puoliksi maatunutta oksa- ja muuta tauhkaa pois päästäkseen aloittamaan pyykkipyhättöni rakentamista.

Pohdiskelin, kuinka sitä rakentaa, remontoi ja sisustaa itsensä kiinni taloon niin, että siitä tulee pikkuhiljaa koti. Kuinka mudassa tarpoessani, viritellessäni kestovaippoja edellisten asukkaiden pyykkinarulle päätin, että ensi keväänä rakennan kunnon kuivaustelineen. Tukevan ja kauniin, salvoksineen kaikkineen.

Miten monet pyykit tuo teline on viiden vuoden aikana kuivattanut! Olen kuunnellut linnunlaulua, puhunut puhelimessa, ollut nääntynyt, ollut inspiroitunut, ollut uppoutunut ajatuksiini, ollut läsnä. Kestovaipat ovat kadonneet narulta, isompien lasten vaatteet kasvaneet koossa jo omien vaatteitteni ohi.

Jokainen prosessi on vain yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Näin myös pyykkihuollossa. Kohta kohdalta olen kehittänyt kuvioitamme, välillä hermoja raastavan hitaasti, toisinaan käden käänteessä. Purkanut ja raivannut. Jättänyt kesken, jatkanut samana iltana tai kahden vuoden päästä. Jaksamisen ja muiden resurssien puitteissa.

Koti on rakentunut nauruista, itkuista, keskusteluista, lauluista ja tanssista. Katsotuista elokuvista, grillatuista kanapihveistä, riippukeinussa loikoilusta ja metristen nietosten alla värjöttelystä. Sisään on kannettu valtavasti tavaraa, ulos vielä enemmän. Jokainen päivä on ollut lahja, vaikka se ei aina ole siltä tuntunut.

Valmista ei tule koskaan, se on jo selvää. Riittävän hyvän riman korkeuskin on vaihdellut ajan saatossa. Seesteisyys ja rauha ovat kuitenkin vallanneet alaa. Keskeneräinenkin voi olla kaunista, wabi sabi -henkisesti. Elämän jälkiä, askelia siihen hetkeen ja pilkahduksia tulevista. Niin paljon on muuttunut.

Tänä aamuna, auringon ensi säteiden saatellessa minua pyykkipyhättööni otan kengät pois ja astun öljytyille laudoille. Sivelen puun sileää pintaa kädelläni. Ajattelen sen matkaa pienestä taimesta tärkeäksi osaksi arkemme sujuvuutta. Muistelen viiden vuoden takaista itseäni sahaamassa käsisahalla salvoksia, tuntemassa riemua palkkien loksahtaessa kohdilleen.

Moni asia on sittemmin loksahdellut uomiinsa. Arkikin voi olla kaunista ja tuulessa liehuvat pyykit suloista katseltavaa. Koti pihoineen on meille kaikille rakas, itse tehty ja keskeneräinen.

Kirjoittaja on oppinut arvostamaan arkea yhä enemmän.

Lue lisää

Syksyn perunateatterit alkoivat pyöriä eikä tästä selviä kuin yksi peruna kerrallaan

Miljoona virkaa: Ei lomaa elämästä

Kotitöiden excelöinti voi tehdä onnelliseksi – "Pyykinpesu lapsiperheessä ei ole vain sitä, että tungetaan likaiset vaatteet pyykkikoneeseen ja laitetaan kone päälle"

Kasin koulupäivät ovat parasta pikkukoululaiselle