Kolumni

Uutistausta: Toraisa punamulta teki paluun kehysriihessä, jossa hallitus oli lähellä hajota

Punamultaan on aina kuulunut kitka ja jännite. 1970- ja 1980-luvuilla nähtiin monia hallituskriisejä.

Sannan Marinin (sd.) hallituksen kehysriihestä tuli täysimittainen hallituskriisi.

Hallitus kävi erittäin lähellä hajoamista viime viikon tiistaina, kun neuvottelut valtion velkaantumisen hillinnästä ja työllisyystoimista kriisiytyivät.

Valtiovarainministeripuolue keskustan näkemykset olivat juuttuneet kauas SDP:n ja vasemmistoliiton kannoista.

”Uskomme hallituksen toimintakykyyn horjuu”, keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko kommentoi.

Tunnelmaa keskustan eduskuntaryhmän edellisen illan kokouksessa oli laskenut entisestään pääministeri Marinin kompromissiesitys, jonka osana yrittäjien verotusta ja maksutaakkaa olisi lisätty sadoilla miljoonilla euroilla. Jopa kolmannes keskustan eduskuntaryhmästä vaati hallituksesta lähtemistä. Hallituksessa pysymistä kannatti suoraan kourallinen edustajia ja valtaosa oli neutraalilla kannalla.

Ratkaisu jäi lopulta puheenjohtaja Saarikon vastuulle, joka kävi hallitusyhteistyön jatkosta syvällisiä keskusteluja pääministeri Marinin kanssa tiistain ja keskiviikon vastaisena yönä.

Tiettävästi myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli tässä vaiheessa aktiivinen ja vetosi hallituksen koossa pysymisen puolesta, jottei Suomi ajautuisi poliittiseen sekasortoon ja ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin.

Keskiviikkoaamuna hymyilevät puoluejohtajat sitten kävelivät kesärannassa rinta rinnan toimittajien eteen. Mitä yön aikana oli tapahtunut? Mikä on se yhteinen näkymä, joka oli nyt kirkastunut – mutta josta vielä edellisenä iltana oli oltu toivottoman kaukana?

Totuus lienee, ettei mitään yhteistä näkymää erilaisten hallituspuolueiden kesken ole vieläkään olemassa. Sen sijaan on monimutkainen kompromissi, jossa velkaantumista ja työllisyystoimia koskevat ratkaisut asettuvat suunnilleen SDP:n ja keskustan alkuperäisten tavoitteiden puolimatkaan. Keskusta voitti turveväännön ja vihreät jyrättiin.

Päivänpoliittisten kuohujen ja viime viikon hallituskriisin yli on kiintoisaa tähytä etäämmälle Suomen poliittiseen historiaan. Sotien jälkeen yleisin hallituspohja on nimittäin ollut SDP:n ja keskustan muodostama punamulta, jolla maata johdettiin vuosikymmeniä. Vasta 1980-luvun lopulta lähtien kokoomus alkoi viihtyä hallituksessa.

Punamultayhteistyön saavutukset ovat kiistattomia. Peruskoulu, koko maan kattava korkeakouluverkko, julkinen terveydenhuolto ja neuvolajärjestelmä ovat esimerkkejä keskustavasemmistolaisen yhteistyön kansainvälisestikin tunnustetuista onnistumisista.

Kun maahan muodostettiin jälleen punamultahallitus toissa keväänä, odottivat jotkut nostalgikot ehkä Suomen nyt palaavan hyvinvointivaltion rakentamisen kultaisiin vuosiin.

Huomionarvioista on, että punamultaan on aina kuulunut kitka ja jännite. 1970- ja 1980-luvuilla nähtiin monia hallituskriisejä.

Yleisin riidanaihe oli maatalous, josta keskusta ja SDP taistelivat verissä päin. Paavo Väyrysen (kesk.) ja Kalevi Sorsan (sd.) välit kärjistyivät 1980-luvulla niin huonoiksi, että Marin ja Saarikko näyttävät siihen verrattuna ystävyksiltä.

Matti Vanhasen I hallituksessa 2000-luvun alussakin nähtiin hallituskriisi, kun keskusta ja SDP taittoivat peistä – mistäpä muustakaan kuin maatalouden rahoista.

Vaikka moni asia on nykypolitiikassa toisin menneisiin aikoihin verrattuna, teki toraisa punamulta paluun kehysriihessä. Siltä osin palattiin vain vanhaan päiväjärjestykseen.

Lue lisää

Maakunnat tarvitsevat yhä puolustajansa

Analyysi: Keskustan Saarikko ja perussuomalaisten Halla-aho kokevat molemmat olevansa kuntavaalien moraalisia voittajia, eikä kumpikaan ole väärässä

Suomen kartta on edelleen keskustanvihreä – kokoomus otti komentoonsa etelän suuret kaupungit

Onnistuuko perussuomalaisilta ja keskustalta yhteistyö maaseutukuntien valtuustoissa? Näin Halla-aho ja Saarikko vastaavat