Kolumni

Minä pöytään nyt kissan!

Suomen kieli – tuo lapsen paras tawara – ei ole staattinen monoliitti, vaan varsin vikkelä veitikka, joka muuttaa muotoaan alati ja lisääntyy kuin kani.

Tämä on syytä suoraan ja rehellisesti myöntää. Tosiasioita ei kannata peitellä. Kissa on reilusti pöydättävä.

Kenen tahansa päivystävän dosentin, influensserin tai tiktokkaajan tulevaisuushorisontti muodostuu hyvin nopeasti haasteelliseksi, ellei hänellä ennen tv-esiintymistä, paneelikeskustelua tai blogille ryhtymistä ole minkäänlaista tiekarttaa siitä, millaisia uudissanoja dispositioon on lokalisoitava katu- uskottavuuden säilyttämiseksi. Hämärät käsitteet ja väkisin väännetyt, preudopsykologiset termit friskaavat presentaatiota kummasti. Kun hätä on suurin, anglisismi on lähinnä. Tähän kirjoitukseen on kursivoitu ne uudistermit, joista voi olla hyötyä jokaiselle multipotentiaaliselle mikrovaikuttajalle.

Ennen vanhaan tiekartan tilalla puhuttiin suunnitelmasta, mutta nyt sen viljely on naurettavan vanhanaikaista kuin paidan tunkeminen vyön alle ja paljastaa käyttäjänsä säälittäväksi boomeriksi – ellei peräti henkiseksi setämieheksi.

Totuuden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että uudis­sanojen saatavuushaaste on melkoinen globalisoituvassa maailmassamme. Tämä on omiaan syömään minäpystyvyyden tunnetta rotan lailla. Itsetuntotaidot voivat joutua kovalle koetukselle, erityisesti, jos handicappin seurauksena ajautuu toistuvasti somemyrskyyn päätyen lopulta maalituksen kohteeksi.

Vastaava, välteltävä never-tapahtuma yksilötasolla on oikeastaan vain vaikeanasteinen autojumi tai se, että talven yli kaapin perällä odottaneet tavoitefarkut eivät mahdukaan ylle tertsikauden alkaessa, vaikka planetaarista ruokavaliota olisi muka noudatettu säntillisesti. Paljastuminen näin rujolla tavalla valevegaaniksi vertautuu sosiaalisena stigmana lentohäpeään. Sellaisessa tilanteessa sydäntapahtuma ei ole kaukana.

Missään nimessä ei saa luovuttaa ja ryhtyä hautaustahtoa laadiskelemaan. Siitäkin huolimatta, että korona-ajan teams- palaverit ovat aiheuttaneet meille kaikille kroonisoituvan etäkokousapatian, jotenkin hönkäputki olisi saatava auki.

Tärkeintä on, että ei jää asumispalveluja tuottavan kotinsa vangiksi, vaan luo jonkinlaisen elpymispaketin tai hybridi­strategian asap. Jos kehoaistit eivät ole täysin finaalissa, parvekejumppa tai lohtuleivonta voivat olla se jumalan nenä, joka buustaa egon takaisin elinvoimaisen ja modernin suomen kielen virkeäksi käyttäjäksi – kuin hanhinyrkin oraspellon reunaan.

Kirjoittaja on politiikan toimittaja.

Missään nimessä ei saa luovuttaa ja ryhtyä hautaustahtoa laadiskelemaan.

Lue lisää

Suhteet tulevat ja menevät, mutta kasveista pidän huolta

Ongelmat pöytään – kähmintä rikkoo aina

Hanskat tiskiin?

Tämä kesätyökokemus ei unohdu: Metsäylioppilas päätyi laivakokiksi proomulle – syntyi vetistä kinkkukiusausta ja puuromaista jauhelihakastiketta