Kolumni

Suhteet tulevat ja menevät, mutta kasveista pidän huolta

Ennen maailma jakautui kasvien omistajiin ja kasvittomiin, mutta nykyisin kaikilla on ­varaa hankkia oma metsä kotiin.

Suomessa on satojatuhansia metsänomistajia. Ja kuten tiedetään, heidän kyllä kelpaa: he vain hyppäävät ratin taakse, kun haluavat ja ajavat muutaman sata kilometriä jonnekin hornan kuuseen metsästään nauttimaan.

Perillä he hengittävät hapekasta ilmaa, keskushermosto rauhoittuu, stressi laukeaa ja ajatukset vapautuvat arjen rutiineista. Ja mitä näitä metsän tervehdyttävää voimaa kuvaavia kliseitä nyt olikaan…

Mutta mitä tekee kaltaiseni kaupunkikerrostaloihminen, joka ei perinyt puita, jolla ei ole autoa eikä kesämökkiä eikä edes parveketta? Kuinka me pääsemme nauttimaan runsaan kasvillisuuden ah niin mahtavista vaikutuksista? Kuka puhdistaa meidän ilmamme, kuka nielee hiilidioksidimme, kuka tasoittaa psyykemme lehtivihreällä?

Onko oikein, että me metsättömät kökötämme kotonamme? Emmekä korona-aikaan tahdo päästä edes työpaikalle tahi ravintolaan? Onko kohtuullista, että meidän lähettiruuan lihottamien urbaanihöperöiden pitää vaivalloisesti matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla jonnekin kaukaisille lähivirkistysalueille, jota jo tuhannet ovat käyneet roskaamassa?

Maailma jakautuu perinteisesti kasvien omistajiin ja kasvittomiin. Ennen vanhaan kuninkaat omistivat metsät ja köyhien piti pyytää lupaa saada kerätä niistä edes käpyjä. Rikkailla oli paitsi metsiä myös upeita talvipuutarhoja ja lystikkäitä orangerioita. Rahvaan pimeiden asumusten ikkunalaudalla pärjäsi korkeintaan piskuinen myrtti.

Kunnes englantilainen lääkäri Nathaniel Bagshaw Ward keksii 1830-luvulla kuljetettavan kasvihuoneen ja mullisti sillä maailmankaupan. Vastedes oli mahdollista kuljettaa mikä tahansa elävä kasvi mistä tahansa maailmankolkasta mihin tahansa kukkakauppaan.

Alkoi viherbuumi, ja kaikkialta etsittiin eksoottisia kasveja, joita voitaisiin myydä ensimmäisen maailman porvareille ja myöhemmin myös työväelle. Kaksi ja puoli vuosisataa sitten alkanut viherkuume toi meille trooppisia huonepalmuja, kukkia ja orkideoita kaikista siirtomaista. Ja kun teollinen vallankumous keksi, miten valmistetaan halvalla kunnon ikkunalasit, oma kasvisto alkoi olla jokaisen ulottuvilla.

Nykyään kaikilla on varaa hankkia oma metsä kotiinsa. Niin myös minulla.

Ihmissuhteita on tullut ja mennyt, mutta huonekasveistani olen aina pitänyt hyvää huolta. Kastelen, suihkutan ja ravitsen niitä, poistan kuolleet lehdet, ihailen uudet nuput ja tarkistan säännöllisin väliajoin mullan kuohkeuden. Kasvieni hoitaminen saa minut tuntemaan itseni hyväksi ihmiseksi, joka välittää, hoivaa ja kantaa vastuuta. Sitä paitsi kasvi vaatii huomattavasti vähemmän huomiota kuin vaikkapa lapsi tai lemmikki – eikä aiheuta niin paljon kustannuksia.

Ja kun silloin tällöin jostain kukkaruukusta pörrää esiin joku pieni banaanikärpänen, tervehdin sitä iloisesti ja toivotan tervetulleeksi hyönteishotelliini.

Niin lähellä luontoa olen, näin ihmisenä. Ja viherkasvini ovat uskolliset elämänkumppanini. Ne suodattavat hengitys­ilmaani ja ajatuksiani, ne viilentävät minua, kun kaupunki Suomen kesähelteessä ylikuumenee, ja ne kahistelevat kauniisti unissani, kun jätän yöksi ikkunat auki. Omassa metsässäni minun ei tarvitse varoa punkkeja, karhuja eikä kyitä, en ole sen tasaisessa mattomaastossa vielä kertaakaan nyrjäyttänyt nilkkaani eikä minun tarvitse pelätä, että eksyisin matkalla jääkaapille.

Myönnettäköön, että metsäni on sattumanvarainen kokoelma kaupasta ostettuja ja roskalavoilta pelastettuja kasvikunnan äpäriä eikä se ole suomalaisuutta nähnytkään.

Mutta siihen auttaa onneksi kulttuuri: Rauli Baddingin Sininen metsä, Erkki Melartinin Hiljanen metsä, Jean Sibeliuksen Metsämiehen laulu – hitto, jopa Konsta Jylhän Metsämarssi kuulostaa hyvältä kasvillisuuden ansiosta. Mitä enemmän huonekasveja, sitä enemmän nimittäin huoneen sileät seinäpinnat murtuvat ja sitä paremmaksi tilan akustiikka muuttuu.

Minulla on läheinen ystävä, joka on psykiatri. Hänen mielestään on täysin normaalia, että olen antanut kaikille kasveilleni nimet ja että puhun niille joka päivä. Hän käski kuitenkin olemaan yhteydessä, mikäli ne alkavat vastata minulle.

Kirjoittaja on maahanmuuttajaveteraani ja media-alan sekatyömies.

Lue lisää

Mökkeilyä tieteistulevaisuudessa: Puugrilliä on ikävä, mutta sellaisen käytöstä seuraisi sakot ja sosiaalipisteiden romahdus

Entä jos oikeasti luonnossa liikkumisen buumi jatkuu koronan jälkeenkin?

Italialaiset istuttivat satojen puiden metsän tornitaloon – tällainen uhkarohkea projekti olisi ollut suomalaisten hommia

Metsä voittaa lopulta aina