Kolumni

Mies maakunnasta – saa nauraa

"Mietimme tasa-arvopuheen pauloissa liian harvoin, miltä heistä tuntuu, joiden suhteellinen asema laskee. Sitä kannattaisi tuumailla, sillä katkeruus ja kauna kasvavat eikä Suomella ole sellaiseen varaa."

Kymmenen kahta puolta olevat poikani ovat hullaantuneet Leif & Billy -sarjasta, jossa kaksi vahvaa pohjoisen murretta puhuvaa ruotsalaisveljestä koheltavat epäonnistumisesta toiseen.

Veljekset asuvat vanhassa rähjäisessä perintötalossaan Sörbäckenin syrjäkylässä jossakin pohjoisessa. He ovat pukeutuneet erävaatteisiin, punainen hirviliivi ja hirvestäjän lippis halpamarketin farkkujen ja kumisaappaiden kanssa. Nuuska on huulessa aina. He ovat oikeita maakunnan juntteja.

Veljekset ovat tyhmiä. Tunteiden hallinta on etenkin Leifillä Aku Ankan tasoa. Hän raivostuu helposti ja on väkivaltainen. Kun veljekset saavat naapurikseen vetävän ja fiksun naisen etelästä (tietenkin etelästä), he menevät tolaltaan. On lähellä, ettei Leifin suupielestä valu kuola.

Leif ja Billy ovat työttömiä, pudokkaita, jotka yrittävät, mutta eivät koskaan onnistu olipa kyse karhujahdista tai ammattimaisesta pontikankeitosta. Ongelmat viranomaisten kanssa ovat jatkuvia. Huutavassa rahapulassa he sortuvat laittomuuksiin.

Leif ja Billy ovat niitä, jotka jäivät, kun muu ikäluokka porhalsi kaupunkiin kouluun ja upeisiin kansainvälisiin töihin.

He ovat luusereita. Koko Ruotsi nauraa.

Ilmiö on tuttu Suomestakin. Elokuvissa ja tv-sarjoissa pohjoisen syrjäkylien mieshenkilöt kuvataan usein idiootteina tai vetämättöminä reppanoina. Suomessa on maalaisille nauravalle elokuvataiteelle oikein nimikin: maalaiskomedia.

Esimerkiksi huippusuosion saanut elokuvatrilogia Napapiirin sankarit suorastaan alleviivaa syrjäkylän miesten surkeutta. Naiset ovat elokuvassa paremmin elämässä kiinni. Sama pätee Leifin ja Billynkin maailmaan.

Se ei voi olla sattumaa. Jos Leif ja Billy olisivat nuorehkoja naisia vailla tunnetaitoja, älyä ja tulevaisuudennäkymiä, pitäisimmekö ohjelmaa hauskana? Olisiko vaivaannuttavaa katsoa nais-Leifin kontrolloimatonta kiimaa ja holtittomia raivareita? Tuntuisiko ohjelma suorastaan sopimattomalta?

Leif ja Billy eivät myöskään voisi olla värillisiä tai vaikkapa saamelaisia, sillä vähemmistöille ei ole soveliasta nauraa enää.

Pirkka-Pekka Petelius pyyteli jo anteeksi nunnuka-sketsejään. Räppäri Uniikki poisti YouTubesta Nunnuka-lai-laa -kappaleensa, koska se käsitteli monien mielestä saamelaisia rasistisesti.

Kyse on yhteiskunnallisesta narratiivista, jonka osa tiedostaa selvemmin, osa heikommin, mutta jonka mukaisesti toimimme.

Olen joskus kutsunut keski-ikäistä miestä sedäksi alaspainavassa merkityksessä. Minulle ei tulisi mieleenkään tytötellä. Asian tajuttuani lopetin sedättelyn.

Vanhemmat maalaismiehet ovat somekeskustelun pohjasakkaa. He ovat konservatiivisia. Elämänkokemus on historiattomassa nykymenossa pelkkä rasite.

Maakunnan valkoiset miehet ovat jääriä, jotka periaatteessa ovat syyllisiä vähän kaikkeen taantumukselliseen, koska heillä on perinteisesti ollut valta. Tuon vallan riisuminen tuntuu joskus olevan tärkein keino saavuttaa uusi aika.

Koska Leif, Billy ja Napapiirin sankarit ovat valkoisia miehiä, heille voi nauraa. He edustavat valtaa silloinkin, kun heillä ei sitä tosiasiallisesti ole koskaan ollut. Valkoisen miehen epäonnistuminen on valkoisen miehen oma vika, koska katsomme kaistan menestykseen olleen hänelle aina vapaa kuljettavaksi.

Työttömällä, alkoholistiperheestä lastenkodin kautta ponnistaneella valkoisella nuorella miehellä voi olla asiasta eriävä näkemys, mutta hän ei kirjoita siitä mielipideosastolle, koska jostakin syystä kaikkein etuoikeutetuimmat lapset, pojat, eivät opi enää koulussa lukemaan saati kirjoittamaan.

Yksi osa suurta kertomustamme on tarina kaupunkien ylivertaisuudesta. Kaupunkilaismedia toistaa sitä säännöllisesti. Tyypillinen sankaritarina kertoo, kuinka lahjakas nuori pääsi pois takapajuiselta maaseudulta, asettui kaupunkiin ja alkoi loistaa.

Viimeksi räppäri Jesse Markin kertoi Suomen Kuvalehdessä, kuinka ahdistavaa oli kasvaa pienessä Viljakkalassa. Otsikon mukaan nuoruus maaseudulla ”jätti jälkensä”.

Torniolaistaustainen artisti Jukka Poika ja moni muu ovat todistaneet samaa. Paula Vesala laulaa hittikappaleensa päähenkilön tulevan paikasta, jossa tytöt ei soita kitaraa.

Media on niin ikään pullollaan tarinoita kaupunkilaisista, jotka jättivät vilskeen ja muuttivat maalle. Toisin kuin syntyperäisten maalaisten, heidän maalaisuutensa on syvällisistä ja tiedostavaa.

Syrjä-Suomi tarkoittaa taantumusta kaikilla tasoilla palveluista ja työpaikoista ylikulutettuun luontoon. Syntyperäinen syrjäseudun mies on tuon taantumuksen kirkkain kuva.

Maakunnan miehen muutos patriarkaalisesti perheenpäästä ja itsellisestä isännästä potentiaaliseksi yhteiskunnalliseksi riippakiveksi on ollut nopea ja suuri – jos ei muuta niin mielikuvissamme. Maalaisyhteisöissä heidän osaamistaan ja panostaan edelleen arvostetaan.

Mietimme tasa-arvopuheen pauloissa liian harvoin, miltä heistä tuntuu, joiden suhteellinen asema laskee. Sitä kannattaisi tuumailla, sillä katkeruus ja kauna kasvavat eikä Suomella ole sellaiseen varaa.

Sille on syynsä, miksi perussuomalaisten vihaiseen retoriikkaan pohjaava politiikka kasvattaa suosiotaan etenkin maakunnan miesten parissa.

Lue lisää

Risto Rasa nousi lukijoiden suosikiksi pelkistetyllä luontolyriikallaan – 1970-luvulla runoilijaa moitittiin poliittisen sanoman puutteesta

Miksi ihmeessä kannan yhä lompakkoa mukanani, kun puhelinkin löytyy?

Luulitko että vain koiraslinnut laulavat – välillä on terveellistä ällistyä

Yksi asia erottaa oikean maalaisen maallemuuttajasta – kaikkeen tarvitaan kone