Kolumni

En suostu luopumaan autoilusta

Toin vuosimallia 2003 olevan bensa-autoni hiljattain Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin. Minun kävi sitä sääliksi, kun se oli seissyt pitkän talven ladossa. Isäni ehdotti auton myyntiä, kun sillä ei ajeta. Kauhistuin ajatusta ja halusin heti ottaa sen käyttöön.

Koin sille myös tarvetta. Auto helpottaa elämää, sillä pääkaupunkiseudulla 16 kilometrin matkaan kuluu julkisilla kulkuvälineillä tuplasti aikaa verrattuna maalle, missä tuollainen matka on autolla yksi luikaus.

Liikun paljon sellaisiinkin paikkoihin, mihin julkiset eivät kulje. Esimerkiksi kesätyöni maataloustoimittajana vie paikkoihin, joissa hädin tuskin näkyy muita kuin minä ja haastateltavat.

Auto on minulle tärkeä ja sillä on myös tunnearvoa. Se on minulle vapauden symboli ja tehnyt mahdolliseksi itsenäistymiseni. Se on opettanut ottamaan vastuuta itsestäni muista liikennöitsijöistä.

Olen viettänyt autossa paljon aikaa. Ajelin parin vuoden ajan yli 400 kilometrin matkaa Etelä-Pohjanmaan ja Pohjois-Karjalan väliä. Matka taittui kolme tuntia nopeammin autolla kuin junalla. En paljon jäänyt miettimään, kumpaa vaihtoehtoa käytän.

Kun sain ajokortin, keskellä korpea asuvalle nuorelle aukesi aivan uudenlainen maailma. Enää ei tarvinnut huristella 565 Massey Fergusonilla vajaan 40 kilometrin tuntivauhtia. Eihän sillä kovin kauas jaksanut lähteä, vaikka toki sekin helpotti liikkumistani.

Ajokortin saaminen sujuvoitti perheeni arkea aikoinaan huomattavasti, kun minua ei tarvinnut enää kuskata joka paikkaan. Sain itse päättää aikataulut ja mennä miten tykkään.

Se auttoi myös työelämää. Tuohon aikaan leikkasin nurmikoita, ja koneiden kuljetus muuttui vähemmän pomppuiseksi ja nopeutui vaihtaessa traktorista pakettiautoon.

En olisi päässyt viime kesänä työpaikalleni maatalouskauppaan ilman autoani. Kahdeksan kilometrin matka oli tarkoitus taittaa edes jokunen kerta pyörällä, mutta nukkuminen aamulla pidempään voitti sen taiston. Auto siis voitti.

Väitän, että maaseudun nuorille ajokortin saaminen on elämän tärkeimpiä asioita. Se on nuoren elämässä merkittävä etappi, jota odotetaan kaikki teinivuodet.

Autoilua ei saa hankaloittaa, koska me kaikki emme mahdu asumaan ruuhka-Suomeen.

Haaveilen siitä, että tulevaisuudessa maatilat olisivat autojen tankkauspaikkoja. Jossain tuolla hieman sivummalla, siellä, missä maaseudun autoilijatkin olisivat, pitkien etäisyyksien päässä.

Maatilalla voisi poiketa tankkaamaan autoon lannasta tehtyä biokaasua ja samalla käydä viereisessä kahvilassa, jota pitäisi sama yrittäjä. Paikka ei kuitenkaan olisi tavallisen huoltoaseman tyylinen, vaan idyllisempi. Siellä myytäisiin tilan raaka-aineista valmistettuja erikoistuotteita, todellista lähiruokaa.

Autoiluun jää koukkuun. Se tuo hallinnan tunnetta elämään, sitähän kaipaa kai jokainen?

Ja kukapa haluaisi vapaudestaan luopua? En usko, että kukaan. Siksi maalla asuville ihmisille puheet autoilusta luopumisesta kuulostavat painajaismaisilta. Autoilu on maaseudulla elinehto. Ruokakauppaan saattaa olla kymmeniä kilometrejä. Toimeentulo pitää saada hankituksi ja työpaikalle ei pääse maaseudulla bussilla eikä raitiovaunulla.

Jokaisella on oikeus valita asuinpaikkansa. Jos autoilusta tehdään entistäkin kalliimpaa, asuminen maaseudulla ei enää onnistu.

Siellä tavallisen arjen edellytykset ovat autoilun varassa. Siksi autoilusta luopuminen olisi vapaudenriisto.

Lue lisää

Kysely: Maalaiset tyytyväisimpiä asuinpaikkaansa, pikkukaupunkien vetovoima kasvussa

Omaisuus laatikkoon ja menoksi

Bensan ja dieselin hinnat kohosivat reippaasti, kun talous elpyi koronasta ja öljy kallistui – St1-ketjun pomo uskoo kehityksen tasaantuvan kesän aikana

Nuorisolaiset, äänestämään siitä!