Kolumni

Tuntuu yhtäkkiä nololta olla se hitaasti etenevä ihminen - "Kasvun paikka siis jälleen"

Anni Takko pohtii kolumnissaan, miksi hän vaatii itseltään tehokkuutta, vaikka ymmärtää muiden heikkouksia.

Äitini kävelee hitaasti ja väsyy pitemmillä matkoilla. On aivan ymmärrettävää, että hänen kohdallaan asian laita on näin, mutta silti olen joskus ollut hänen kanssaan hieman ärsyyntynyt hitaasta vauhdista.

Ja sitten tietysti ollut vihainen itselleni ärtymyksestä.

Tilanne muuttui nyt kesällä kun jalkani murtui kolmesta kohtaa pienessä tapaturmassa. Liikuinkin yhtäkkiä kyynärsauvoilla. Koin kuitenkin, että oli helppoa, kun oli näkyvä kipsi ja sauvat – kukaan ei voinut olettaakaan minun liikkuvan kovin vauhdikkaasti.

Olin kuullut, ettei käveleminen välttämättä luonnistu heti kipsin poiston jälkeen, mutta täytyy myöntää, että mielessäni kuitenkin mietin, ettei tuo varmasti koske minua, hyväkuntoista ihmistä. Kyllä minä kävelen sitten maailman ääriin, kun kipsi on poissa.

Voi elämä ja nöyrtyminen. Eihän se tosiaan niin sitten mennyt. Käveleminen on edelleen haastavaa ja nyt lisäksi kaikki ulkoiset merkit ovat poissa – kipsi ja kyynärsauvat. Tuntuu yhtäkkiä nololta olla se hitaasti etenevä ihminen, kun kukaan ei näe selvästi, mistä on kyse.

Miksi? Sehän on aivan pöljää.

Pidän itseäni ihmisenä, joka ymmärtää muiden heikkouksia eikä nyt ikinä ajattelisi, että jonkun pitäisi kävellä nopeammin. Mutta itseltäni vaadin tehokkuutta ja nopeutta. Ja koen ehkä noloksi olla muiden silmissä heikko.

Kasvun paikka siis jälleen. Lisäksi olen löytänyt uuden ilon äitini kanssa kävelemisestä. Olemme yhtä nopeita – tai siis hitaita. Hän on yleensä minua ketterämpi.

Vanhus ja vammainen.

Yhdessä iltaisin vedämme villasukat jalkaan helteestä huolimatta, koska lattia tuntuu niin kovalta jalkapohjiin. Yhdessä mietimme, onko puolen kilometrin matka sellainen, jonka jaksaa vai ei. Yhdessä pysähdymme välillä lepäämään.

Soimaan kuitenkin itseäni siitä, että tarvitsin näköjään jalan murtumisen pystyäkseni todella asettumaan äitini rinnalle ja hänen vauhtiinsa. Koskaan ei pitäisi olettaa toisen ihmisen muuttuvan jonkinlaiseksi, vaan pitäisi miettiä, mitä itse tulee tehdä, kun toinen on juuri se, mikä on.

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat seurakuntapastori Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, emerituspiispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.

Tuntuu yhtäkkiä nololta olla se hitaasti etenevä ihminen.

Lue lisää

Rippileireillä nuorista avautuu myös ihan uusia piirteitä – "En ole vuosien saatossa tavannut yhtään nuorta, joka ei arvostaisi luontoa ja sen antimia"

Mika Waltari osoittaa, miksi keskusteluyhteyden eteen kannattaa nähdä vaivaa – AIV-rehun tuntemus loi maineikkaalle kirjailijalle yhteyden isäntiin

Luovuttakaa, niin voidaan puhua lokeista

Kun on kotoisin vähän kaikkialta, niin joka paikassa voi olla kuin kotonaan