Kolumni

En ole enää teini

Mummoni keitti aina vaikean paikan tullen ensin kahvit, ja vasta sen jälkeen selviteltiin rauhassa ratkaisua tilanteeseen. Sellainen minäkin haluaisin olla, kirjoittaa Fanny Niittymaa kolumnissaan.

Olen kotoisin Varsinais-Suomesta, kuuden kilometrin päästä Satakunnan rajalta.

Kävin peruskouluni Varsinais-Suomessa ja opin niinä vuosina Varsinaissuomalaisten laulun. Peruskoulun jälkeen lähin lukio oli Satakunnan puolella, ja siellä juhlissa laulettiinkin Satakuntalaisten laulua. Se kuuden kilometrin matka Varsinais-Suomesta Satakuntaan olikin yllättävän suuri.

Varsinais-Suomen puolella olen oppinut talkoilemaan. Yläasteella ollessani järjestimme 24-päisen luokkamme kanssa syyslounaan 800 hengelle. Kaikki olivat valmiita auttamaan ja keräämään rahaa luokkaretkeä varten. Syyslounas oli koko kylän yhteinen juttu, ja ruuan äärellä tavattiin mummit, kummit ja kyläläiset.

Pienen paikkakunnan etuja olivat turvallisuus ja tutut aikuiset.

Teini-iässä usein häpesin sitä, että olen maalta kotoisin. Minulla oli ympäri Suomen ystäviä, jotka asuivat kaupungeissa, ja heidän elämänsä näytti paljon omaani hienommalta.

Lukion jälkeen lähdin kotikylästä opiskelupaikan perässä pääkaupunkiin. Kerroin kaikille, että lähden heti kun voin. Isä jaksaa edelleen muistuttaa siitä.

Nyt kolmen vuoden jälkeen voin kuitenkin sanoa, että olen joka päivä yhä vakuuttuneempi siitä, että kaupunkielämä ei ole minua varten. Vietän kaikki mahdolliset vapaat viikonloput maaseudulla, koska kaupungin vilske tuntuu joskus liian kiireelliseltä.

Käyn kaupungissa helposti ylikierroksilla ja kalenterini tuppaa tulemaan kovin täyteen. Yläkerran naapurin imurointi ja tömistely häiritsevät yöuniani. Maalla elokuun pimeät illat auttavat nukahtamaan ja rentouttavalle metsäkävelylle pääsee, kun kävelee sata metriä ulko-ovelta.

Jos yliopistoni eivät olisi Helsingissä, asuisin jo pysyvästi maalla. Unelmani olisi tehdä työtä pienehköllä paikkakunnalla, joka sijaitsee hyvien yhteyksien päässä kaupungista. Välillä kun olisi mukava päästä elokuviin, teatteriin ja konsertteihin.

Olen luonteeltani rauhallinen, ja vereni vetää maaseudun ytimeen. Metsässä ja viljapellolla tunnen olevani olemassa. Kaipaan luonnon läheisyyttä, käsillä tekemistä, rauhaa ja hiljaisuutta. Viljapellon tuoksu, kurkien huuto ja lähijärven vilpoisat vedet ovat minulle tärkeitä.

Maalla ei hötkyillä turhasta. Mummoni keitti aina vaikean paikan tullen ensin kahvit, ja vasta sen jälkeen selviteltiin rauhassa ratkaisua tilanteeseen. Sellainen minäkin haluaisin olla. Haluan kuunnella ja olla läsnä ihmisille, joiden kanssa elän.

Lue lisää

Uhkakuvat eivät toteudu sillä robotit ovat jo täällä

Sukulaistädin vanha raitahame

Yksi paikka pysyy elämäni tuulessa ja tuiskeessa tiukasti paikallaan

Kaikkea ei voi kuitata lihaskivuiksi