Kolumni

Katsoin ilmakuvaa pelkästään olympialaisten takia rakennetuista tolkuttomista halleista ja tunsin surua ihmisen puolesta

"Mieti. Pyhittää nyt elämänsä sille, että saa juostua ihmisen rakentamalle radalle asetettujen esteiden yli mahdollisimman nopeasti."

Kuluneena kesänä havahduin olympialaisten tolkuttomuuteen. Katselin tyhjää beach volley -stadionia, tuota autiota colosseumia, jossa eri maiden parhaat urhot ja reippaimmat riitat mäiskivät palloa hiekassa ylhäisessä yksinäisyydessään.

Miehillä oli vaatteet, naisilla kaupallis-seksistisistä syistä pelkkä kangasriepu pyhimmän peittonaan. Katsoin ilmakuvaa kaikista muistakin, pelkästään olympialaisten takia rakennetuista, jättimäisistä halleista, altaista ja muista ruumiinliikuttelupaikoista ja tunsin surua ihmisen puolesta.

Tokion olympialaiset maksoivat arviolta 27 miljardia dollaria. Sotshin talvikisat maksoivat jopa 45 miljardia dollaria. Oli kova työ repiä venäläisten selkänahasta talvikisat paikkaan, jossa ei ole talvea.

Elämme aikaa, jossa kahden vuoden välein järjestetään vähän edellistä suuremman, kunnianhimoisemman, epäeettisemmän ja pöljemmän rakennustyömaan virallinen lopputarkastus. Mitä vain ylpeyden, suuruudenhulluuden ja turhamaisuuden takia. Mitä vain kunnian vuoksi.

Olympialaiset, ja arvokisat yleensä, ovat täynnä ongelmia. Hitler käytti vuoden 1936 kotikisoja häikäilemättä propagandassaan. Qatarin jalkapallokisat on rakennettu kuin neuvostoliittolaiset rautatiet, orjien luiden päälle. Se ei tietenkään mitenkään estä jalkapallon ilosanoman levittämistä.

Edellisten kesäkisojen isäntäkaupungissa Brasilian Riossa köyhälistöä paimennettiin pois urheilukenttien ja kisakylän alta. Nyt suorituspaikat ovat rempallaan, käyttämättä. Joka paikka kasvaa rikkaruohoa. Köyhät menettivät kotinsa, jotta urheilukansa sai muutaman viikon hassutella.

Olen jonkin sortin urheiluhullu, mutta ensimmäistä kertaa en jaksanut innostua kisoista. Huomasin kritisoivani koko huippu-urheilua.

Maapallon suurin ongelma on se, että ihminen on nostanut itsensä muiden lajien yläpuolelle. En keksi toimintoa, joka olisi ihmiskeskeisempää kuin olympialaiset. Ne ovat tämän kömpelön ja hitaan ihmisapinan oman navan kaivelua ja katteetonta itsekehua.

Maailman nopein tai kimmoisin ihminen on elonkehän perspektiivistä arvioituna kuin maailman paras pesäpalloilija. Se painii omassa onnettomassa kategoriassaan.

Lajiniilot liikuttuvat, kun kello pysähtyy uudelle sekuntiluvulle. He saavat minutkin vakuutettua, että Karsten Warholmin 46 sekunnin alitus aitajuoksussa on jotakin käsittämättömän hurjaa, vaikka jänis ja hirvi juoksevat kovempaa treenaamatta, umpihangessa ja vatsa täynnä puuta.

Niilot saavat meidät hetkeksi uskomaan, että ennätyksellä olisi jotakin merkitystä, vaikka 46 sekunnin alitus ei ole osoitus mistään eikä auta mihinkään oikeaan ongelmaan.

Vaikka vuonomaan miehen maailmanennätys tuntui tuoreeltaan käsittämättömältä harppaukselta ihmisen historiassa, se ei poista sitä, että hänen lajinsa on älytön ja turha. Hänen suuruutensa on vain suuruutta, jonka annamme hänelle ihmiskeskeisessä kulttuurissamme.

Mieti. Pyhittää nyt elämänsä sille, että saa juostua ihmisen rakentamalle radalle asetettujen esteiden yli mahdollisimman nopeasti. Katsoa toimitusta televisiosta ja vakuuttua, että nähty on mielekästä ja tärkeää.

Katsoin Tokion päätösjuhlaa. Se toi mieleen uskonnollisen pyhän toimituksen. Ehkä siitä juuri on kyse.

Ajattelemme, että olympialaisissa on jotakin ikuista ja siksi pyhää. Niissä on ihmiskunnan henki, paitsi tietenkin niiden, joilla ei ole siihen varaa tai mahdollisuuksia.

Todellisuudessa olympialaiset ovat nykymuodossaan yhtä uutta kuin fossiilikapitalismi. Reilun sadan vuoden hujaus. Ne ovat voimantuntoisen ihmisen pyhyyttä ja ylivertaisuutta korostava riitti. Ne ovat kuin nykyinen tapamme elää. Tuhlaileva, kohtuuton ja överi.

Olen sen verran ekonuiva, että minun puolestani olympialaiset voisi nykymuodossaan lopettaa. Urheilijat jatkakoon pienemmissä karkeloissa jo valmiiksi rakennetuilla stadioneilla ja suorituspaikoilla. Seuraisin heidän ponnistelujaan yhä kiinnostuneena.

Toisaalta, mikä estäisi muuttamasta koko huippu-urheilun maapallon kestävyyttä korostavaan suuntaan. Turhien taitojen jalostaminen vaihtuisi johonkin merkitykselliseen.

Olisi laji, jossa niukkoihin uima-asuihin pukeutuneet uimarit sukeltaisivat merestä muoviroskaa säkkeihin eri sarjoissa, sprintistä maratoniin. Pallo kiittäisi.

Lajeja löytyisi äkkiä paljon. Suomen talviolympialaisissa näytöslajina olisi saimaannorpan tekopesien rakennus. Kesäkisoissa ennallistettaisiin suota käsipelillä.

Taide ja tiede palautettaisiin olympialaisiin. Miteltäisiin luonnonmukaisessa arkkitehtuurissa, jätevesiratkaisuissa, energiansäästössä, maatalouden ja metsätalouden vesistörakentamisesta. Näissä lajeissa ihminen olisi edelleen sankari, mutta tekojen keskiössä olisi ihmisen sijaan elinkelpoinen planeetta.

Urheiluhengen nimissä etsittäisiin maapallon ylivertaisinta taimenpuron kunnostajaa. Lajissa mitattaisiin jokeen kannetun sora-aineksen määrä. Tyylipisteet jaettaisiin kutusoraikon ja kuolleen puuaineksen sijoittelun perusteella. Tuomareina toimisivat maailman parhaat ekologit ja kaikkia lajeja seurattaisiin pelkästään kotikatsomoista käsin.

Puro kerrallaan palautuisi taimenelle suotuisiksi. Suo kerrallaan kastuisi uudelleen ja alkaisi tuottaa soiden elämää. Saataisiin kerrankin suorituspaikat, jotka jäisivät käyttöön ja elämään.

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija.

Lue lisää

Yksi parhaista äidin neuvoista liittyy parisuhteeseen

Onko täydellisen rentoutumisen salaisuus tässä: Jättivati täynnä lämmintä vettä

Katso videolta, miten Suomenlinnan kirkon vanhat urut soivat nyt vanhassa maatilan konesuojassa

En halunnut uskoa järkyttävää uutista todeksi – miksi julmuus houkuttaa?