Kolumni

Menisitkö kyykkyyn, jos se tekisi kipeää? Normaalipainoisuuteen liitetään henkisiä hyveitä, vaikka paino ei kerro terveellisestä elämästä tai itsekurista

Meistä reippainkin on lopulta mukavuudenhaluinen.

Työpäivä alussa. Raahaan normaalipainoisen vartaloni päätteen ääreen ja haen energiavajeeseen keittiön pöydältä eilisiä perunalastuja.

En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta en ole myöskään elämäntavoiltani urheilullinen tai erityisen terveellinen. Tiedän painoindeksinsä perusteella ylipainoisia henkilöitä, jotka syövät terveellisemmin.

Normaalipainoisuuteen tunnutaan silti liitettävän henkisiä hyveitä. Normaalipainoisen ajatellaan olevan liikunnallisempi ja hänen itsekurinsa parempi kuin ylipainoisen henkilön.

Liikkuminen voi pitääkin paikkansa, mutta kyse ei ole itsekurista. Liikun todennäköisesti enemmän kuin erittäin ylipainoinen henkilö siitä yksinkertaisesta syystä, että liikkuminen on minulle miellyttävämpää. Jos niveliäni särkisi joka kerta kun ottaisin juoksuaskelia tai jos puuskuttaisin mentyäni kyykkyyn, en varmaan juoksisi tai menisi kyykkyyn.

Ihminen myös tekee mielellään asioita joissa pärjää. Treenaan mieluummin ala- kuin ylävartaloani, koska alavartaloon liittyvät liikkeet ovat keholleni helpompia. Ja niin epäsuhta vahvistuu entisestään.

Mikään ei tee niin pahaa kuin katsella painonpudotusohjelmaa, jossa osallistujat pakotetaan juoksemaan asfalttitien reunaa valmentajan karjuessa ohjeita. Miten kukaan voisi kuvitella, että ihminen innostuisi liikkumaan piinattuaan itseään tavalla, jonka katsominenkin hirvittää?

Harva voinee sanoa, että maratonin juokseminenkaan on alusta loppuun pelkästään miellyttävä kokemus. Normaalipainoisena on kuitenkin helpompi liikkua niin, että epämukavuus ei kasva suhteettoman suureksi.

Meistä reippainkin on nimittäin lopulta mukavuudenhaluinen. Muistan hämmästykseni kun kuulin isännän, jonka ahkeruutta olin ihastellut, tituleeraavan itseään laiskaksi. Ajatus oli pöyristyttävä.

Työteliään isännän laiskuudessa ei ole kuitenkaan mitään ihmeellistä. Välttelemme luonnostamme vaivannäköä.

Vaivannäkö on myös palkitsevaa. Lopputulos tuntuu arvokkaammalta, jos työ sen eteen on ollut suurempi. Michael Inzlicht Toronton yliopistosta kutsuu tätä vaivannäön paradoksiksi.

Laiskuus on kuitenkin läsnä ihmisen elämässä. Jopa asioita joita rakastan tehdä, haluan harvoin ryhtyä tekemään. Kun tallille pitäisi lähteä, se tuntuu liki poikkeuksetta vaivalloiselta. On kohdattava epämieluisa ulkoilma, puettava ulkovaatteet. Kun hevosen luo pääsee, sisäisen laiskurin nurina unohtuu. Hevosen kanssa on niin kivaa.

Jos liikunta ei ole hauskaa, sitä ei tee mieli jatkaa pidemmän päälle. Siksi tärkeintä olisi löytää tapa liikkua joka on niin vastustamaton, että marraskuinen vihmakin tuntuu niskassa vain raikkaalta.

Liikunnan ytimessä ei voi olla itsekuri ja painonpudotus vaan se, että meillä on liikkuessammekin hyvä olla.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.

Lue lisää

Pahoinvoinnin määrästä hyvinvoinnin laatuun

Onko sinunkin vaikea erottaa, kumpi on oikea ja kumpi vasen? Et ole ainut ja haasteisiin on myös syy

Kuinka iso osa suomalaisista lypsylehmistä pääsee kesällä laitumelle? Tuore kooste tuotantoeläinten oloista julkaistiin

Kun Johanna Järvinen juoksi ensimmäisen metsälenkkinsä, tulivat onnenkyyneleet – nyt 73 kiloa pudottanut nainen kertoo elämänsä mullistaneensa leikkauksesta, johon liittyy myös virheellisiä käsityksiä