Kolumni

Ei matkailu niin auvoista ole: Raahautuminen tuhansien kilometrien päähän, vajaat yöunet ja kieliongelmat vaativat veronsa

Olisipa hienoa nähdä todellisuudessa kaikkien romaanien hienot maisemat. Vai olisiko?

Luin uutukaisen romaanin. Kuten hyvät lukukokemukset melkein aina, tämäkin sai selailemaan karttaa. Miten asemoituvatkaan toisiinsa nähden Baffininsaari ja Quebec? Kuinka laaja onkaan Kanadan uusin territorio, vuonna 1999 perustettu Nunavut, jonka väestöstä suurin osa on inuiitteja?

Tundran varvut, kylän takana jyhmöttävä jäätikkö, valaan hahmo ulapalla. Joidenkin romaanien maisema piirtyy mieleen niin vahvasti, että lukija alkaa haikailla paikan päälle: olisipa hienoa nähdä tämä kaikki todellisuudessa!

Minäkin mietin asiaa, sitten päädyin samaan kuin usein ennenkin: en taida lähteä. Inkeri Markkulan romaani "Maa joka ei koskaan sula" on jo tehnyt matkan puolestani.

Romaanit ovat erinomaisia sijaismatkustajia niin lukijoille kuin kirjoittajillekin. Kun kirjoitin toista romaaniani, suunnittelin matkaa Saimaan kanavalle; toki sinne pitäisi mennä, sillä kanavasta oli tulossa yksi romaanini tapahtumapaikoista. Kun kirjoitin kolmatta romaaniani, suunnittelin matkaa Petsamoon; täytyisihän siellä käydä, kun kerran aioin kirjoittaa Petsamosta.

Molemmissa tapauksissa kävi samoin. Luin kirjallisuutta Saimaan kanavasta ja Petsamosta, selvittelin matkustusmahdollisuuksia, perehdyin kaikkeen yksityiskohtaisesti. Sitten huomasin tietäväni jo tarpeeksi. Matka ei enää ollutkaan tarpeen vaan oli aika ryhtyä kirjoittamaan.

Sanotaan, että matkailu avartaa. Kirjailija Mark Twain on vielä tarkentanut asiaa: "Matkustaminen on kohtalokasta ennakkoluuloille, kiihkoilulle ja ahdasmielisyydelle."

Podin pitkään huonommuutta siitä, että pidän vain kotimaan junareissuista, en muusta matkustamisesta. Silloin harvoin kun olen lähtenyt kauemmas, en ole saanut matkasta irti sitä mitä kuvittelin.

Raahautuminen tuhansien kilometrien päähän, vajaat yöunet, kieliongelmat – reissun päällä olen tuntenut itseni lähinnä väsyneeksi hölmöläiseksi. Kulttuuri- ja luontonähtävyyksien äärelläkin on kaihertanut aavistus siitä, että olen paikallisten näkökulmasta pällistelevä turisti, en maailmankuvaansa avartava yksilö.

Twain oli varmaan oikeassa, matkailu lienee kohtalokasta ahdasmielisyydelle. Avarakatseisuuden edellytys se ei kuitenkaan ole. Tunnen ihmisiä, jotka lähtevät kaukomaille niin usein kuin mahdollista.

Tunnen myös ihmisiä, jotka eivät ole astuneet lentokoneeseen kymmeniin vuosiin eivätkä ole poistuneet synnyinmaan kamaralta millään muullakaan menopelillä. Avarakatseisia on molemmissa ryhmissä.

Ihminen voi matkustamattakin perehtyä tarkasti maantieteeseen, kulttuurien kirjoon, poliittisiin oloihin ja luontoon eri puolilla maapalloa. Ainut ero matkailijan ja kotona viihtyvän välillä vaikuttaa olevan se, että paljon matkustava ei välttämättä vaivaudu enää nolostumaan, jos vieraalla kielellä muotoiltu lause oli vähän sinne päin.

Pandemian aikana matkustamiseen on suhtauduttu epäluuloisesti, jopa paheksuvasti. Todennäköisesti matkustamisen loisto ei enää palaa ennalleen, sillä tähden lasku oli nähtävissä jo ennen koronaa. Yhä useampi empi lentomatkustusta ilmastonmuutoksen takia.

Yhä useammassa paikassa turismille asetettiin rajoitteita. Esimerkiksi Australiassa ei enää saa kiivetä alkuperäiskansan pyhälle kalliolle Ulurulle (Ayer’s Rock). Suomessa valveutuneet matkanjärjestäjät eivät enää vie turisteja rantautumaan Inarijärven Ukonkivelle, saamelaisten pyhälle saarelle.

Vaikka pandemian muisto hiipuisi, ihmiskunnan ekologiset ja inhimilliset haasteet jatkuvat. Matkustamisen oikeutusta ja tarpeellisuutta pohditaan aina vain yleisemmin. Matkoille lähdetään ehkä aiempaa harvemmin ja matkat tehdään hitaammin. Kohteisiin perehdytään etukäteen ja loman tarkoitusta mietitään. Jos motiivina on rentoutuminen, löytyisikö sopiva paikka sittenkin läheltä? Jos haluaa oppia uutta, riittäisikö asiaan tutustuminen vaikkapa kirjallisuuden tai dokumenttien avulla?

Matkailun väheneminen ei tarkoita kuppikuntaistumista. Kun katse terittyy lähemmäs, huomaa enemmän. Aloin retkeillä metsässä yksin jo hyvin pienenä, noin metrin mittaisena. Huomioni ei kiinnittynyt ensisijaisesti eläviin puihin vaan sammaliin, jäkäliin, varpuihin, ketunleipiin, oravanmarjoihin, sieniin ja kiviin – ja maahan kaatuneisiin runkoihin, joista isoin toimi leikkien tukikohtana.

Matalan perspektiivin takia aloin pitää metsää ennen kaikkea paikkana, jossa on paljon kaikenlaista, ei vain puita. Myöhemminkään en ole kyennyt ajattelemaan niin, että hakkuun jälkeen saatetaan alulle ”uusi metsä”, kun paikalle istutetaan taimia. Silloin puhutaan puista, ei metsästä.

Vaikka matkustaminen vähenisi, ei meistä ahdasmielisiä ja piittaamattomia tarvitse tulla. Kun ihminen jalkautuu lähimaastoonsa ja pitää silmät ja korvat auki, hän huomaa vähitellen muurahaisten polut, sirittäjän laulukoivut, metsäkerrossammalen muhevat mättäät ja kaarrekarveen kirjomat kalliosyrjät. Ja kun johonkin tutustuu, sitä helposti alkaa myös arvostaa.

Korona-aikana monet ovat kertoneet havahtuneensa siihen, miten hienoja luontokohteita Suomesta löytyy. Saa nähdä, mitä oivalluksesta seuraa: leveiksi kuluneita polkuja vai uusia luonnonsuojelijoita? Ehkä molemmat.

Lue lisää

En halunnut uskoa järkyttävää uutista todeksi – miksi julmuus houkuttaa?

Luulitko että vain koiraslinnut laulavat – välillä on terveellistä ällistyä

Ujona saa pysyä, jos siltä tuntuu

Finlandia-voittaja rinnasti orja- ja metsätalouden, metsäihmisten korvissa särähti – Kytömäki haluaa herättää keskustelua voimaperäisestä metsätalouden harjoittamisesta, ei kärjistää