Kolumni

Suru voi tehdä luonnolle hyvää

"Uskomme talouskasvun voittoisuuteen, koska emme uskalla irrottaa siitä, vaikka tiede ja arkihavainnot kertovat yhteistä sanomaa: luonto ei kestä tätä."

Alakoulussa opettaja vei meidät retkelle yhteen Kemijoen vesivoimaloista. En muista mikä laitoksista se oli, mutta muistan tiilet. Niitä oli niin paljon, että koko valtaväylä oli saatu tukkoon.

Voimalaitos oli osoitus ihmisen voimasta. Edistyksen monumentti. Vierailun henki oli se, että vesivoima oli pakko ja välttämättömyys, joka mahdollisti teollisuuden, kehityksen ja vaurauden. Se oli insinöörin rakentama Sampo.

Opin kaikkialla luonnossa, mitä sanat ’välttämättömyys’ ja ’pakko’ tarkoittivat. Mahtavan lohijoen ja kalastusperinteen menetys oli toissijainen asia välttämättömän edessä. Laaja avohakkuu oli välttämätön, pitihän teollisuuden saada puunsa. Uusi moottoritie, joka halkoi torniolaisten metsästysmaat ja kylät, oli aivan pakko rakentaa.

Minua ympäröivällä peräpohjalaisella luonnolla oli yksi ainoa syy olla olemassa: tuottaa taloudellista hyvää ihmiselle. Luonto oli ihmistä varten ja edelleen rajattoman tuntuinen, vaikka tiedemiehet äkisivät jo jotakin sukupuutoista, vesien tilasta ja ilmastonmuutoksesta.

1900-luvun loppupuoliskolla ihminen keikaroi mahtavimmassa voimantunnossaan. Insinöörit nousivat ajattelijoiden ykkösrintamaan. Teknologialla ja kahdella supervoimalla, öljyllä ja sähköllä, kaikki oli mahdollista.

Kaikenlainen tunteilu luonnontuhon edessä oli painettava visusti piiloon. Tunne oli häiriötekijä teknologian voittokulussa, luonnonsuojelu isänmaan vastaista toimintaa.

Mettäperällä asuva pappani puhui vielä metsänväestä. Vaikka hänkin oli osallistunut edistyksen mahtavaan menoon muun muassa kaatamalla vaaranlaidallisen roskapuuksi luokiteltuja rauduskoivuja kumoon ja jättänyt ne siihen mätänemään, hänessä oli jäljellä jotain sellaista, jota eivät insinöörit ja papit olleet saaneet perukasta kokonaan suitsittua.

Pappojeni ja mummujeni ikäpolvi todisti sekä suuret ympäristökatastrofit että valtavan taloudellisen loikan kehitysmaasta pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Vaikka pappa siunaili rauduskoivikon kaatamista, en nähnyt hänen potevan ympäristösurua. Hänen ikäpolvensa oli tehnyt vaihtokaupan, joka vaikutti kelvolliselta. Kaikilla meni taloudellisesti paremmin. Metsät menivät, mutta kasvoihan uutta. Lohet loppuivat, mutta saattoihan niitä viljellä. Suot ojitettiin, mutta jäihän vielä hillajänkkiä.

Diilin lopullinen hinta nähtiin viiveellä. Tuskin vieläkään tiedetään kaikkea, mitä suuri sodanjälkeinen mullistus aiheutti. Vielä vähemmän se myönnetään.

Ja yhä siellä missä luontopäätökset tehdään, talouspuhe jyrää.

Joitakin vuosia sitten kuuntelin sivusta, kuinka metsäammattilainen keskusteli kolme tuntia asiakkaansa metsänomistajan kanssa. Puhuttiin ojituksista ja siitä, kuinka asiakkaan palstan metsätieverkosto tulee palstaan kuin verisuonisto.

Vesiensuojelusta tai uhanalaisista lajeista ei sanottu sanaakaan.

Hiljattain tapasin metsänmyynnin ammattilaisen. Sama virsi. Koetin viedä keskustelua jatkuvan kasvatuksen mahdollisuuksiin ja yritin sanoa, että eikö olisi hyvä, jos metsä pysyisi metsänä. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, mistä puhuin.

Luen säännöllisesti metsänmyynti-ilmoituksia. Silmiini ei ole sattunut ilmoitusta, jossa korostetaan monilajista vanhaa metsää, metson soitimen keskusta tai runsasta hömötiaiskantaa. Ilmoitukset ovat pelkkää kuutiota ja tuotto-odotusta.

Kun joku metsän sitten ostaa, hän joutuu taloudellisen tolkun nimissä hakkaamaan seuraavat vuosikymmenet niin paljon kuin metsästä irti lähtee, että saisi investoinnilleen tuoton, tai edes kulut pois. Perintömetsäkään ei välty hakkuilta, koska verot on maksettava.

Vaikka uudella metsänomistajalla olisi ajatuksia ekologisemmista hakkuutavoista tai tunteita metsää kohtaan, hän siivoaa ne mielestään, koska kaikessa ihmistoiminnassa tärkeintä on raha.

Talousjärjestelmä jauhaa luontoa kitaansa pala kerrallaan. Yhtiöt nautiskelevat huipputulosta, luonto kuluu ja köyhtyy.

Ajatuksemme luonnosta on jäänyt ajasta jälkeen. Se on köyhän ajatus. Olemme yltäkylläisen rikkaita, mutta pelkäämme yhä menettävämme kaiken, jos hiljennämme tahtia. Uskomme talouskasvun voittoisuuteen, koska emme uskalla irrottaa siitä, vaikka tiede ja arkihavainnot kertovat yhteistä sanomaa: luonto ei kestä tätä.

Kutsumme toimintaamme rationaaliseksi, mutta ideologia se on. Uskomusjärjestelmä siinä missä pitämyspuulle uhraaminen.

Rintama kuitenkin rakoilee. Luonnon alistaminen taloudelle ei mene enää läpi kaikilta. Olen nähnyt, että tunteet ovat palanneet näkyvinä luontosuhteeseemme. Päällimmäinen tunne on suru.

Minullakin on se. Kutsun sitä mettänsuruksi.

Se on hyvä tunne, jos luontokirjailija Helen Macdonaldia on uskominen. Hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (17.10), että suru auttaa muuttamaan asioita. "Jos on liian optimistinen tai jos vaipuu epätoivoon tulevaisuuden suhteen, ihminen ei tee mitään, koska siinä ei ole mieltä."

Macdonaldin mukaan suru ikään kuin pitää toiminnan tilan avoimena.

Kun luonnonmullistus tuntuu meissä syvällä, kun annamme itsellemme vihdoin luvan tuntea, asiat voivat muuttua paremmiksi.

Lue lisää

Synkässä syrjäisessä Suomessa vai sittenkin jossain muualla?

Rakas joulupukki!

Kommunistien tiedostava etujoukko vahti yhteiskuntaa kuin Mordorin liekehtivä silmä Keski-Maata

Metsäluonnolla ei mene hyvin