Kolumni

Tyhjän pesän syndrooman ensimerkit: "Yhä useammin huomaan, että pahus vieköön, nehän osaavat jo itse"

Miljoona virkaa -kolumnissa Sari Hyvärinen myöntää, että hän määrittelee itsensä ensisijaisesti äitiyden kautta.

Kun olin koululla keskustelemassa oppilaanohjaajan ja esikoiseni kanssa jatko-opiskelusuunnitelmista, se iski. Oivallus, että äitiä tarvitaan miljoonassa paikassa samaan aikaan -arki tulee jossain vaiheessa päättymään.

Tulossa on elämä, jossa jääkaappi ei tyhjene itsestään heti, kun käännät sille selkäsi kauppakassien tyhjentämisen jälkeen. Arki, jossa pesukoneellinen tarkoittaa vain omia vaatteita. Jos sotkua on, siitä voi syyttää vain itseä. Hiljaista. Tyhjempää.

Ei sillä, ettenkö tekemistä tulisi keksimään. Itseni tuntien tuhat rautaa tulessa voi hyvinkin jatkua. Mutta uudenlainen elämänvaihe kolkuttelee jo ovella, kun vanhin lapsista aloittaa opiskelut saaren ulkopuolella. Äidin helmoista toki ensi alkuun, mutta silti. Muutoksen tuulet puhaltavat jo, eikä ilmavirta leyhyttele pelkästään vienosti.

Määrittelen itseäni suurelta osin äitiyden kautta. Olen ensisijaisesti äiti ja useasti elämässäni jättänyt kaiken muun sivuun, kun äitiys on vaatinut kaiken energian, ajan ja huomioni. Jos pohdin elämääni muuta, sen tulee ensin läpäistä äiti-seula, olla vaarantamatta kaikkein tärkeintä.

Äitiys on ja pysyy, se on varmaa. Mutta se muuttaa muotoaan lasten kasvaessa. Vaippavaihe on jäänyt autuaasti taakse jo monta vuotta sitten, nyt päiväkotivaihekin kun nuorin aloitti koulun.

Hoen yhä monia samoja asioita: pue lämpimästi, soita jos tulee jotain, käy ajoissa nukkumaan että jaksat huomenna, muista että olet rakas ja tärkeä. Yhä useammin huomaan kuitenkin, että pahus vieköön, nehän osaavat jo itse.

Vaikuttaisi siltä, että äidin ääni on siirtynyt lapsille sisäiseksi muistutukseksi eikä ääneen sanomista tarvitakaan enää niin paljon. Kyynärpäitäkään ei juuri näe pöydällä.

Tietyn verran lisää tilaa ja aikaa on varsin tervetulluttakin. Luulen silti, että tyhjän pesän syndrooma tulee iskemään lujaa, kun pesä on nyt varsin buukattu kolmen mahtavan, ajattelevan, keskustelevan ja tuntevan eri-ikäisen aktiivisen lapsen ansiosta.

Omillaan pärjäävän ihmisen kasvattaminenhan on yksi vanhemmuuden tavoite. Auttaa lasta kehittymään niin, että omat siivet kantavat. Muistamaan, että kotiin saa aina tulla ja samaan aikaan antaa vapautta luoda ihan omaa elämää.

Henkinen napanuora venyy ja paukkuu mutta ei ehkä koskaan täysin katkea: tuntosarvet ovat aina ojollaan lapsien suuntaan.

Nuorimman lapsen OPO-keskusteluihin on vielä kahdeksan vuotta. Vielä on aikaa sopeutua siihen, että lapsemme todella ovat vain lainassa. Ja nauttia täysistä pyykkikoreista ja äiti-kutsuhuudoista niin kauan kuin tämä vaihe kestää.

Lue lisää Sari Hyvärisen kolumneja

Kirjoittaja menee saman tien laittamaan seuraavan koneellisen pyykkiä hyrskyttämään.

Lue lisää

Uuden aloittaminen on ihanaa – Tulee samanlainen olo kuin nuorena oli koko ajan: kaikki on mahdollista.

Kiitos matkasta: "Kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa tuoda itselle selkeyttä ja kenties auttaa myös muita"

Uusi jouluperinne kollegan ideasta: Lahjaksi aikaa itselle – jaksaa paremmin, kun on jotain odotettavaa

Kohtuullisesti kohti joulua