Kolumni

Välimatkojen suhteellisuus

Eveliina Kutila
Kolumni 29.01.2018

Rovaniemellä syntynyt kokee sympatiaa pääkaupunkiseudun pitkistä työ- ja koulumatkoista kärsiviä kohtaan

Lapissa kasvaneena olen tottunut siihen, että joka paikkaan on pitkä matka. Rovaniemeltä lähtiessä seuraavaan isompaan kaupunkiin Ouluun on melkein kolmen tunnin automatka. Suomen pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin saa napapiiriltä körötellä kuutisen tuntia ilman taukoja perille päästäkseen.

Sain joskus opiskeluaikoina kuulla ihmettelyä, miten jaksan istua kahdeksan tuntia junassa. Minä puolestani ihmettelin, kun opiskelijakaverit valittivat pitkiä kotimatkoja äidin ruokapatojen äärelle. Siinä missä he olivat viidessä tunnissa perillä lapsuudenkodissaan, minä vasta vaihdoin junaa Oulussa.

Toisinaan kun Etelä-Suomessa junailee, tuntuu kuin matka loppuisi kesken. Ei voida olla perillä, kun matkaa on tehty vain kolme varttia. Edelleenkään en kaipaa pitkillä automatkoilla taukoa tunnin välein. Kun lähdetään, niin mennään, jotta joskus päästään perillekin.

Samaan aikaan en ole tottunut pitkiin välimatkoihin. Pääkaupunkiseudulla tuntuu olevan joka paikkaan pitkä matka. Siis niihin paikkoihin, joihin arjessa pitää kulkea päivittäin: töihin, harrastuksiin ja asioille. Mummoni ihmetteli, kun näemme Helsingissä asuvan serkkuni kanssa niin harvoin. Työpäivän päälle kun ei kovin usein lähdetä Espoosta Helsingin toiselle laidalle kylästelemään.

Seitsemän Espoon-vuoden jälkeen tunnen edelleen lähes päivittäistä tuskaa siitä, että työmatka tarkoittaa tuntia julkisissa liikennevälineissä suuntaansa. Tampereella ja Rovaniemellä asuessa työmatkani oli pisimmillään puoli tuntia – kävellen. Minun sympatiani onkin kaikkien niiden puolella, joiden jo valmiiksi pitkä työ- tai koulumatka piteni Länsimetron takia.

Aiheeseen liittyvät artikkelit