Kolumni

Lapseni söi etanan

Terhi Pape-Mustonen
Kolumni 26.01.2018

Vanhempien asenne ratkaisee, kuinka ennakkoluuloton ruokailija lapsesta tulee.

Joskus tuntuu, että osa vanhemmista kasvattaa jälkikasvuaan kuin koiria: eri lajina, jolla on täysin eri tarpeet.

Osa asettaa lapsilleen itseään tiukemmat tavoitteet: Minun lapsestani tulee hoikka huippu-urheilija, vaikka itse olen terveysongelmista kärsivä sohvaperuna. Silloin lapsille tarjotaan iltapalaksi porkkanatikkuja ja omaksi eineeksi perhekoon pakastepitsa, kunhan lapset nukkuvat.

Toiset eivät jaksa vääntää lasten ruokavalintojen kanssa, vaikka syövätkin itse terveellisesti. Silloin piltti päätyy pöydän alle jyrsimään makkaraa ateriasta toiseen.

Omat lapseni ovat lahjakkaita syöjiä ja hyvää ruokaseuraa. Lapsemme rakastavat silliä, hillosipuleita ja kirsikkatomaatteja. Sinisimpukat ja katkaravut kiinnostavat ja etanoitakin on maistettu. Tuliset maut eivät ole kovin suosittuja, mutta esimerkiksi happamat marjat maistuvat hyvin.

Me vanhemmat olemme satsanneet syömiseen paljon: Kokeilemme itse ruokia ennakkoluulottomasti ja pidämme huolta myös siitä, ettei valinnoista tule syyllisyyttä kaloreiden tai eettisyyden osalta.

Kaikki lähtee vauvasta. Imetyksen ohella lapseni saivat aloittaa muiden ruokien syömisen omin käsin, kun halu ja haparoiva taito siihen löytyi. Molemmat söivät lusikalla itse noin vuoden ikäisinä ja syöttäminen jäi hyvin vähälle.

Kun tarjoamme heille ruokia, tarjoamme aidosti: ”Oi, tämä on tosi hyvää, sinä varmaankin haluat maistaa”, emme sanoilla ”sinä et varmaan pidä tästä mutta maista kuitenkin”.

Lautaset ovat harvoin ruokailun lopuksi täysin tyhjiä, mutta ainakin peruna, pasta ja leipä maistuvat yleensä, ja taas jaksaa leikkiä.

Karkkipäiviä ei ole eikä tule, mieluummin pussillinen viikossa kuin päivässä.

Muokattu 27.1.2018 kello 10.30: Lisätty kolumnin verkkoversioon lause, joka ei mahtunut printtiversioon.

Aiheeseen liittyvät artikkelit