Kolumni

Tutustumassa ­tulevaan, osa 2

Simo Ralli
Kolumni 14.02.2018

"Me maalaiset olemme helpon elämän ystäviä. Täällä kaupungissa lähdetään ennen sianpieremää liikkeelle ja tullaan kotiin iltamyöhään."

Kuukauden trippi tulevaan kaupunkiasumiseen alkaa olla lopuillaan. Paljon olen kokenut, ja uutta tietoa maaseudun tulevaisuudesta on painunut iholle.

Maalla asumisen hinnalla en saanut minkäänlaista asuntoa vuokralle. Korotin kipurajan 650 euroon ja löysin itseni Rapakiventieltä Pihlajamäen alueelta Helsingistä. Sain heti töitä lumityöntekijänä Ruoholahdesta. Perusasiat siis kunnossa!

Lähdin juhlistamaan ensimmäistä iltaa teatteriin. Matka julkisilla, odotteluineen ja kävelyineen Kansallisteatteriin kesti vähän yli tunnin.

Teatteriin en lippua saanut, ne oli varattu jo ajat sitten. Kyselin kadunvarressa olevista Härmän ja Parkanon-linjojen linja-autoista ja lippukassalta. He kertoivat, että maakunnasta tulevat 50–80-vuotiaat naiset täyttävät maamme teatterit, ei tavallisella kaupunkilaisella ole aikaa, eikä varaa käydä täällä. Kieltämättä 37 euroa olisi vienyt minultakin kaiken ylimääräisen.

Sunnuntaiaamuna hiihtämään! Lunta oli juuri tullut, teki mieli pitkälle lenkille. Katsoin, että lähin pitkä latu on Paloheinässä, sinne siis!

Kortsupuku päälle, monot jalkaan, portaita kellarin kanahäkkiin, 300 metriä kävelyä bussipysäkille, odottelua 8 min, dorkana bussilla 35 min suksien kanssa Pakilantielle, ja siitä hiihtämään!

Hiihdin 7,5 kilometrin ladun 45 minuutissa. Edes­takainen kulkeminen kesti melkein kaksi tuntia.

Mitä siis olen oppinut lyhyellä visiitilläni? Aikaa matkustamiseen menee paljon kauemman kuin maalla, matkat lyhyitä, ajat pitkiä.

Oma työmatkani Ruoholahteen kestää tunnin ja matkaa on 11 km. Auton kanssa suhaaminen on aivan järjetöntä, jos et ole ruuhkassa, etsit parkkipaikkaa. Parkkihallissa maksat 6 euroa tunnista. Työpäivän aikana maksua kertyy 48 euroa.

Täytyy sanoa, että kunnioitukseni kaupunkilaisia kohtaan on noussut, ne ovat kovia naisia ja miehiä, jotka tätä jaksavat päivästä toiseen!

Me maalaiset olemme helpon elämän ystäviä. Täällä kaupungissa lähdetään ennen sianpieremää liikkeelle ja tullaan kotiin iltamyöhään.

On jännää huomata, että täällä en tunne naapureita nimeltä, mutta tiedän kyllä heidän tapansa, aikataulunsa, ruokansa ja elämänsä. Kotona tunnen naapurit nimeltä, mutta en tiedä heidän elämästään mitään, asuvat sopivan kaukana.

Ahdistuin, kun eräs B-rapun täti kertoi jokasyksyisistä haravointitalkoista. Kerroin, että elän näiden ihmisten kanssa 24 tuntia vuorokaudessa, pitäisikö minun vielä haravoidakin heidän kanssaan?

Maalla ei ole onneksi tuollaisia talkoita. Me näemme, jos sopivasti sattuu, ja vaihdamme muutaman sanan.

Olen oppinut myös kaupunkilaisen tavan pyytää vieraita. Jos suku on tulossa, kerron että nähdään Kahvila Murusessa. (Siinähän tulevat junalla ja etsivät paikallisbussit Pihlajamäkeen.)

Kun minä sitten saavun vierailulle Teuvalle, odotan, että minut haetaan Seinäjoelta, yövytetään viikoksi ja ruokitaan vähintään kahdesti päivässä.

Senkin olen huomannut, jos kerron kaupunkielämästä maalaisen silmin, se on heti vastakkainasettelua. Elämästä täällä ei saa kertoa mitään negatiivista. Ja miksi kertoisin, tännehän mekin muutamme, palvelujen ja hyvinvoinnin keskelle!

Vuonna 1920 Suomessa eli maataloudesta 70,1 prosenttia kansasta, palveluilla noin 10 prosenttia. Tänä päivänä 74 prosenttia väestä saa palkkansa toisen hyysäämisestä. Eli olemme toinen toisillemme lehmiä.

Ei ole ihme, että meitä pakataan parsiin lähiöiden navettoihin. Missä on nautoja siellä on myös toimeentuloa. Voi olla, että jossakin vaiheessa joku havahtuu ja vaatii ihmisillekin vihdoin edes pihattoa ­elämiseen...

Aiheeseen liittyvät artikkelit