Kolumni

Metsä hoitaa metsän hoitajaa

Juha Aaltoila
Kolumni 15.09.2018

Metsä on hoitanut hyvin metsän hoitajaa. Olen oikonut monet arkielämäni suruisatkin sykkyrät selkeiksi metsässä: juosten, hiihtäen, keräillen, tarkkaillen. Fyysisen rasituksen, hiki-nimisen luomuomahoitovoiteen ja metsäluonnon yhteisvaikutuksia kannattaa tutkia.

"Kun tulen sureksi, minusta tulee mäkihypääjä. Ei tarvitse lukea eikä kirjotaa", lukee äitini säilyttämässä kansakoulun ainevihkossani. Urapäätös on vuodelta 1956.

Urani kovin kisa koitti vasta liki nelikymppisenä Herttoniemen nyt purkutuomion saaneessa mäessä ikämiesten SM-kisassa, jossa olin toiseksi viimeinen. Voitin jawakuskin kypärä päässä hypänneen maalari Pärssisen.

Koulutyöni osoitteli merkkejä tulevasta mäkihuipusta, seisoin nurkassa, käytävässä ja jälki-istunnossa odotin linja-autoa yhdessä opettajani kanssa, kun kollegani palelivat nelostien varressa.

Opettajani eivät koskaan sortuneet sanomaan ”ei sinusta poikapolo taida olla kuin metsätyömieheksi”, mutta olen kuullut loukkaavaa ”kannustusta” käytetyn usein.

Monen koulukaverini isä hankki leivän perheellensä metsätöistä, purojen ja Kemijoelta uitolta.

Tein ensimmäiset metsätilini lehmihaan vanhoista paksuoksaisista männyistä Kemijoen törmältä. Käänsin koulureppuni apeluukun puolelle kehoa ja ei muuta kuin puuhun.

Osuuskauppa osti kävyt ja sai rahat takaisin periaatteella kävyt sulle, mulle kellertäviä irtorusinoita voipaperituuttiin, jokunen pötky Panama -suklaata ja Lakritol -pastilleja.

Yksitoistavuotiaana ylenin käpykaartista taimien lajitteluun. Männyn taimet lajiteltiin ja sidottiin 50 taimen nippuihin, kärkisilmuttomat ja huonojuuriset raakattiin.

Oli mahtava tunne, kun työnjohtaja luki kouraani 91 markkaa 13 päivän työstä.

Ranteet punersivat neulasten pistoista hetken, samaan tapaan kuin jäisten käpyjen kurkottelussakin.

Oli hienoa seistä ensi kertaa 13-vuotiaana pyörän kanssa eväsreppu selässä metsäkoulun pihassa työnjaolla. Ajoimme viitisen kilometriä metsäautotietä istutustyömaalle ja illan suussa kilpaa takaisin kotiin.

Palkka oli iso, 12 markkaa päivältä. Tuolla luvulla 12 jaoin uuden heittovavan ja kelan hintaa. Abu 444:n veroista värkkiä en ole sen koommin löytänyt, ainakaan kestävyydeltään.

Moni kaveri kiikutti suoraan kotiin tienestinsä, joilla äiti osti ehkä uudet kengät tai pusakan, rahaa ei liiennyt ”herrain pentujen kotkotuksiin”.

Lapsityövoima oli tuohon aikaan luonnollinen asia. Olin lyhyt ja kevyt ensimmäisinä istutuskesinäni. Alkuun jännitti – jaksanko – nyt voin todeta saaneeni rahaa arvokkaamman sisunkin palkakseni.

Parasta metsän antia on kova kunto, rakkaus ruumilliseen työhön, kaikenlaisiin ulkoilmoihin ja ennen kaikkea syvä arvostukseni alan osaaviin ahertajiin:

Auraa 24/7 katepillarilla kiskoviin miehiin, hakkuumiehiin, istuttajiin, pitkiin laihojen hevosten jonoihin kevät­hölseisellä nelostiellä, missä Pohjanmaan isännät ajoivat Lapin hakkuilla laihtuneilla hevosillansa kotopellon toukoja kohti.

Ja kohta tuli hevosesta Nuffield, kuokasta pottiputki, ja monien kipujen kautta metsurista moto.

Tänään maahan istutettu taimi tuottaa määrältään ja laadultaan yli neljänneksen paremman sadon kuin osuuskaupan alkuperä, iso kiitos tutkijoille ja metsänjalostajille!

Metsämme kasvavat nyt 110 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, kaksinkertaisen määrän 1950-lukuun verrattuna.

Metsäteollisuus kehittyy huikein hyppäyksin, hakkuut lisääntyvät ja kantorahatulot nousevat tänä vuonna 2,5 miljardiin euroon. Reilut 20 prosenttia vientituloista tulee metsäteollisuuden viennistä.

Juuri nytkin vahvasti toteutuvan ”Suomi elää metsästä” -lauseen voisi kirjoittaa myös muotoon: ”Suomi paranee metsästä”, ainakin mitä tulee metsän hoitaviin vaikutuksiin.

Asian tutkiminen on kaikkialla vilkasta ja uutuus tuo helppoheikkejäkin haaskalle rahan tekoon, kuten terveysbisneksessä niin usein.

Oma kokemukseni on, että metsä on hoitanut hyvin metsän hoitajaa. Olen oikonut monet arkielämäni suruisatkin sykkyrät selkeiksi metsässä: juosten, hiihtäen, keräillen, tarkkaillen. Fyysisen rasituksen, hiki-nimisen luomuomahoitovoiteen ja metsäluonnon yhteisvaikutuksia kannattaa tutkia.

Metsät, eritoten avohakkuualat ovat antaneet minulle tuhansia litroja marjoja ja sieniä. Nuorempana myös kanalintuja, joita en enää ammu, mutta joita haluaisin nähdä useammin kuin sorkkariistaa ja auton liiskaamia supikoiria.

Pohjoisen kulotusaukean satoisat puolukkamaani ovat vaihtuneet Uudenmaan metsiin. Kuka tai mikä niistä on ajanut ihmiset pois? En ole kuluneenakaan suvena juttukaveriin törmännyt.

Metsät hävitetään, pelkkiä puupeltoja, ojia, kauheita avohakkuita! Vaiko vattuja ja puolukoita, pieniä metsän alkuja, korvasieniä puskevaa äkeen jälkeä, harvennetun männikön mustikkasadon sini? Kuten vuosina 2016 ja 2017.

Kenenkään ei kannata jäädä somen, sanomien tahi tv:n ristiriitaisiin eipäs-juupas monttuihin rypemään.

Et takuulla kadu, jos opettelet suunnistamaan! Googlaa ”iltarastit”, mene ja opettele siellä kartan luku. Niin on moni metsän ystävä tehnyt ja nauttii.

Hanki 1:20 000-mittakaavainen karttalehti kesämökkisi tai kotisi ympäristöstä. Tee löytöretkiä karttametsääsi, kerää sieniä kevään korvasienistä lokakuun suppilovahveroihin, marjoja heinäkuun vatuista marraskuun karpaloihin.

Ja kohta huomaat olevasi sinut metsäsi kanssa etkä enää tarvitse karttaa.

Kirjoittaja on metsänhoitaja ja entinen Maaseudun

Tulevaisuuden metsätoimittaja.

Aiheeseen liittyvät artikkelit