Kolumni

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Parasta ennen

"Maailmassa nähdään nälkää. Siinä valossa ruokahävikki on ylimielistä ja toisen, tässä tapauksessa ruuantuottajien, työtä aliarvioiva ilmiö."

Tunnetteko ketään joka dyykkaisi ruokaa roskiksesta? Minä en, mutta olen viimeaikoina lukenut aiheesta useammankin artikkelin ja olen miettinyt sitä joka kerta, kun kuskaan ruuantähteitä kanalaan. Meillä kanat syövät pääosin ruuantähteet, ja pakko myöntää, että osittain myös me itse.

Olen aina ollut kaikkea muuta kuin liian tarkka elintarvikkeiden parasta ennen -päiväyksistä.

Opin jo lapsena, että jos pihapiiristä löytyi irti olevien kanojen munakätkö, seuraava kuukausi leivottiin niin, että jokainen kananmuna rikottiin ensin mukiin ja kumottiin vasta sitten taikinaan. Riskimunan tunsi jo epäilyttävän kevyestä painosta, mutta pakko se oli silti rikkoa, mitään ei heitetä turhaan pois.

Olen huomaamattani vähän traumatisoitunut tästä: Rikon omien kanojen munat edelleen mukin kautta munakkaaseen tai taikinaan.

Maku- ja hajuaisti ovatkin paras tapa selvittää onko ruoka syötävää. Kun muuten moitteettomassa kunnossa olevassa paprikassa on toisessa päässä huono kohta, leikkaan sen pois ja maistan onko loppuosa kunnossa. Jos on, minä syön sen. En minä nyt siitä paprikasta ystäville juhliin salaattia tekisi, mutta oman perheeni uskallan sillä riskeerata.

Sama hapanmaitotuotteiden kanssa. Jos rahkapurkki väittää, että sisältö oli syömäkelpoista vielä kaksi viikkoa sitten, minua kiinnostaa edelleen miltä se näyttää ja tuoksuu tänään. Mikäli se on edelleen avaamaton, on se poikkeuksetta edelleen kunnossa. Yhtä lailla viime viikolla parasta ennen -päiväyksensä menettäneen jogurtin syöminen tuntuu hyvinkin järkevältä.

Olen käynyt hygieniapassikoulutuksen ja tiedän riskit. Näin ei siis saisi kirjoittaa, mutta minun mielestäni tätä kutsutaan paitsi maalaisjärjeksi myös ravinnon kunnioittamiseksi.

Meidän lapset ovat kasvaneet tallin käytävällä ja pihamudassa leikkien, syöneet salaa koirankupista ja nostaneet pudonneet karkit ylös ja suoraan suuhun. Ja hengissä ovat.

Kun hevosille kuivatettu leivänkannikka kuivuu korpuksi uunin päällä, annan lasteni muutaman viikon kuluttua varastaa niitä tallin leipälaarista, koska he yksinkertaisesti rakastavat niitä. Tiedän ihmisiä, joille tuokin olisi sulaa hulluutta, mutta hengissä ollaan edelleen.

Asuinympäristöt ja varsinkin julkiset tilat ovat täynnä bakteereita ja viruksia, joita nappaamme mukaan metron kaiteesta tai kirjaston ovesta. Mitä sitä kauhistelemaan, kyllä ne on ihan muut asiat, joita tässä maailmassa kannattaa pelätä.

Maailmassa nähdään nälkää. Siinä valossa ruokahävikki on ylimielistä ja toisen, tässä tapauksessa ruuantuottajien, työtä aliarvioiva ilmiö. Meillä Suomessa kasvatetaan puhdasta ja korkealaatuista ruokaa ihmisille, jotka heittävät neljästä kaupasta kantamastaan ruokakassista yhden kassin verran takaisin roskikseen.

Minä haluan olla sellainen kuluttaja, joka ostaa sen verran kuin käyttää ja mielellään vielä päiväyksien puitteissa. Mutta vaikka kuinka siihen tähtää, meistä oman ikäluokkani ihmisistä harva sitä kovin hyvin osaa. Toista se on isoäitini sukupolven kanssa. Se ikäpolvi osasi vielä todella arvostaa jokaista suupalaansa. Meillä nuoremmilla on tässäkin asiassa vielä opittavaa.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Pitäisikö uskon olla yksityisasia?

Pavut poksahtelevat pahasti mahassa, silloin maapallo unohtuu

Simonkadun pääekonomisti: Ruokayhtiössä on riskejä joka lähtöön