Kolumni

Ahnehtiminen on geeneissä

Jukka Pasonen: Keksimme hyviä syitä, miksi juuri minun ei tarvitse luopua mistään.

Kolmen koiramme laumassa yksi pyrki määräämään toisia aina, kun siihen tuli tilaisuus. Jos kaksi muuta mittelöivät keskenään, tämä käänsi tilanteen aina kaksi yhtä vastaan.

Se kyttäsi, että kaveri tuli tarpeeksi lähelle näykkiäkseen takapuolesta tai kintereestä. Reilusti edestäpäin se ei yrittänyt koskaan mitään. Katseli vain ihan muina koirina, että eihän tässä nyt kiusaa olla tekemässä.

Osasi se myös hiostamisen. Kun kaveri oli asettautunut mukavasti makaamaan sohvan kulmaan, se nousi viereen ja hivuttautui päälle. Aika pian toinen poistui hermostuneena paikalta.

Vaikka kaikilla oli tasan samanlaiset puruluut, nami piti napata toisilta heti, kun silmä vältti. Ei se niitä edes syönyt, vaan hautoi kolmea luuta ja näytti kulmahammasta, jos toinen uskalsi tulla lähelle.

Käskyihin se reagoi heiluttamalla avuttomana häntäänsä. Paitsi jos se oli yli kymmenen metrin päässä, jolloin se teeskenteli, ettei ollut kuullutkaan mitään käskyä.

Se oli nirso. Kun muut olivat saaneet hotkaistuksi omat muonansa, se ei ollut vielä aloittanutkaan. Oiva tilaisuus taas näyttää kulmahammasta, että älkää koskeko!

Mutta kyllä kelpasi, jos metsästä löytyi jotain törkyä: mätiä luita, kuolleita kaloja, eläinten tai ihmisten jätöksiä.

Vieraita koiria se vähän pelkäsi, vaikka olikin niistä kiinnostunut. Häntä heilui ja se kellahti kyljelleen alistumisen merkiksi. Mutta jos toinen alkoi nuuhkia tuttavallisesti, alkoi ärinä ja leukojen louskutus.

Ei se myöskään tajunnut, kuka siitä piti ja kuka ei. Se näytti rakastavan koko pieni sydän pakahtumaisillaan sitäkin tuttavaa, jolle koirat olivat vain likaisia, iljettäviä turhuuksia.

Osasi se olla myös lutuinen. Silmät kasvoivat teevadin kokoisiksi, kun piti kerjätä herkkupaloja.

Koiran ja sen taluttajan sanotaan muistuttavat toisiaan.

Totta. Ei tarvita paljon mielikuvitusta vaihtaa koiran paikalle oma itsensä, luun tilalle euron kolikko, koirasuhteet ihmissuhteiksi.

Miten siis selviämme esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnasta, kun lisää haluaminen on meille niin luontaista. Keksimme hyviä syitä, miksi juuri minun ei tarvitse luopua mistään.

Yksi perustelee kantaansa sillä, että emme voi tarkkaan tietää, miten ilmasto lämpenee. Tällä ajattelutavalla voisi yhtä hyvin kaahata hulluna autolla pikkutietä, koska ei voi tietää, tuleeko sieltä edes ketään vastaan.

Toinen ei tee mitään, ennen kuin miljardi kiinalaista on ensin luopunut kasvun tavoittelusta ja hiilivoimasta. Itse kun on niin mitättömän pieni, ettei kumminkaan voi vaikuttaa mihinkään.

Kolmas uskoo, että ratkaisu löytyy vähäpäästöisestä teknologiasta, vaikka luultavasti ulosmittaamme suotuisan kehityksen lisäämällä kulutusta. Emmekä edes tiedä, milloin ympäristöystävällisyys on aitoa, milloin pelkkää markkinapuhetta.

Neljäs uskoo kompensoivansa esimerkiksi lentämisensä päästöt, kun maksaa tukea metsittämiseen, vaikka metsittämisen tukeminen lentämättä olisi parempi vaihtoehto.

Aikoinaan kukoistaneita kulttuureja on tuhoutunut muun muassa ylimetsästykseen ja -viljelyyn, kasteluveden puutteeseen tai puiden kaatamiseen.

Nuo tuhot ovat rajoittuneet tietyille alueille. Nyt ryöstökulutus on levinnyt niin laajalle, että meillä on mahdollisuus muuttaa koko maapallo ihmiselämälle kelvottomaksi.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Pumppu lujilla: Harva urheilija voittaa

Simonkadun pääekonomisti: Ylikulutusta? – Katin kontit!

Rehellistä puhetta rahasta