Kolumni

Hellan kulmalla: Aina sitä samaa tuttua huttua

Laura Kuivalahti: "Olen jo vuosia pelannut varman päälle vatsantäytettä etsiessäni."

Olen monessa suhteessa varman päälle pelaaja. Tämä piirre korostuu etenkin ruokailuun liittyviä valintoja tehdessä.

Hyvä ruoka voi pelastaa kurjimmankin päivän, kun taas pettymys lautasen ääressä saattaa johtaa mielialan jyrkkään syöksykierteeseen. Olen siis jo vuosia pelannut varman päälle vatsantäytettä etsiessäni.

Jos tiedän jonkin ruuan ravintolan listalla olevan ihan mukiinmenevää, sanotaanko kouluasteikolla vaikkapa 8+, tilaan mieluummin sen kuin uuden tuttavuuden. Uusi makuyhdistelmä voi toki olla huippuunsa hiottu, mutta jos se onkin vakioannosta huonompi, on pettymys valtava.

Tämä pelkuruuteni on johtanut valtavaan ruokajumitukseen. Lätkin pitsani päälle kinkkua ja ananasta parikymmentä ensimmäistä elinvuottani osaamatta edes haaveilla mistään paremmasta.

Eräällä viikon mittaisella kuoromatkalla söin lähes joka aterialla leivitettyä broileria ja ranskalaisia, sillä ne ainakin tunnistin vieraskielisistä ruokalistoista.

Nykyään pakkaan eväsrasiaan ainakin kerran viikossa pakastepinaattikeiton. Kyllä, juuri sen jäisen kalikan, joka liian vähän lämmitettynä muistuttaa lähinnä influenssan riepotteleman peikon nenäliinan sisältöä.

Taipumukseni on toki suojellut minua suurimmilta pettymyksiltä, mutta olen varmasti jäänyt paitsi monista mahtavista mauista.

Päätin siis aina välillä maistaa uusia annoksia, sillä en jumiutumisestani huolimatta suinkaan ole nirso. Ensimmäisen rohkean valinnan seurauksena eteeni tuotiin jälkiruokalautanen, jossa leipäjuusto oli hukutettu brutaalisti laihaan kanelisoossiin.

Mutakakku olisi ehkä ollut parempi, mutta ei lähellekään yhtä eksoottinen valinta.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Hellan kulmalla: Muiden silmissä ruokavaliosi on julistus

Hellan kulmalla: Haaveilen arkkupakastimesta kuin merkkilaukusta

Hellan kulmalla: Nakkisalaatti on kesän varma hitti