Kolumni

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Älyä puhelimessa

Olga Temonen
Kolumni 14.02.2019

"Olen pudottanut yhden puhelimen nuotioon, aika monta lumihankeen ja ajanut iPadin päältä mönkijällä. (Fonumin mekaanikon ilme asiaa hänelle selittäessäni oli toisaalta kaiken sen törttöilyn arvoista…)"

Nykyisestä älypuhelinajasta on paljon sanottavaa: pahamaineinen ruutuaika pilaa koko elämän tai vaikka niskanikamat. Lasten tulevaisuuskin on menetetty jo vuosia sitten.

Minulle haitat ovat lähinnä taloudellisia, sillä nämä nykyiset liukkaat lasiset ja älykkäät puhelimet eivät meinaa pysyä minun käsissäni, vaan onnistun hajottamaan niitä jatkuvasti. Lapset eivät yhtään ainakaan auta asiaa, mutta en myöskään kehtaa pistää jokaista halkeamaa heidän piikkiinsä.

Toista se oli 20 vuotta sitten vanhojen kunnon Nokian kännyköiden kanssa. Kun pahimmasta (toki kestävästä) kapulavaiheesta päästiin, puhelimista tuli niin pieniä ja siroja, että ne mahtuivat ahtaimpiinkin taskuihin, eivätkä pudonneet sieltä, vaikka kuinka kyykistelit.

Ne toimivat niin pakkasessa kuin helteelläkin ja akkua riitti niin pitkälle, että siinä välissä ehti jo unohtaa koko laturin. Eikä siinä matopelissäkään ollut mitään vikaa. Nyt meillä kaikilla törröttää takataskusta jo kolmen asteen pakkasessa täysin lamaantuva lasilevy, jota ilman ei suurin piirtein ole elämää.

Olen pudottanut yhden puhelimen nuotioon, aika monta lumihankeen ja ajanut iPadin päältä mönkijällä. (Fonumin mekaanikon ilme asiaa hänelle selittäessäni oli toisaalta kaiken sen törttöilyn arvoista…)

Normaali puhelimeni elinkaari menee kuitenkin niin, että ostan uuden puhelimen vakaan nyt-tämä-pysyy-kunnossa -päätöksen kanssa. Ostan hyvät suojakuoret ja puhelimeen asennetaan panssarilasilevy. Kahden viikon päästä puhelin ottaa ensimmäistä kertaa osumaa tallin betonilattialla. Vähän harmittaa, mutta toisaalta, eihän nyt yksi naarmu niin pahaa tee.

Vähitellen tulee uusia kolhuja, panssarilasi alkaa pettää ja takakanteenkin on suojakuoren alle ilmestynyt muutama halkeama. Asiaa korjaillaan nokkelin teippivirityksin, uuden panssarilasin vaihto viivästyy ja viivästyy. Lopulta joko vesipullo vuotaa kassin pohjalla, puhelin putoaa hevosen juomaämpäriin tai pudotan puhelimen takataskusta suoraan vessanpönttöön.

Tuukka keksi ratkaisun: Hän toi minulle mustat, armeijavarustukselta näyttävät megasupersuojakuoret, jotka suurin piirtein hitsataan puhelimeen kiinni. Ne kuulemma suojaavat vesivahingoiltakin. Tyylitajuisena, itseään kunnioittavana ladyna kieltäydyin ehdottomasti vastaanottamasta niitä, olinhan juuri ostanut uudet ihanat ruusukuvioiset kuoret puhelimeeni.

Nyt ne armeijakuoret ovat käytössä lapsellani, ja kas vain: perheen äidin maine puhelimenhajoittajana vain kasvaa, koska lastenkin puhelimet pysyvät paremmin kunnossa.

Pakko sanoa että haikailen myös lankapuhelimien perään. Muistojeni mukaan siinä oli aina jotain hohtoa; juosta pihalta täysiä sisälle puhelimen ulkokellon soidessa, ehtiä vastaamaan ja esitellä läähättäen puhelimessa itsensä: ”Koskikalliolla Olga puhelimessa!”

Jokainen puhelu toi palan ulkomaailmaa kotitilan peränurkkaan. Nykyään vain fossiilit kuulemma vastaavat puhelimeen omalla nimellään, koska ”Daa, äiti, mä tiedän kyllä, et se oot sä joka siellä vastaa, mähän soitin sulle!”

Ja tietenkin: Nykyään palanen ulkomaailmaa on 95 prosentin varmuudella puhelinmyyjä.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT