Kolumni

Kuuntele kolumni Hennin kertomana: Pitkä, kylmä odotus

Henni Laitala
Kolumni 15.02.2019

Pussiin lähtevät painavimmat, kiinteimmät ja ohutkuorisimmat hedelmät. Nuo talven pikkuauringot.

Helmikuu, senkin lurjus. Kiusoittelet ihanalla auringonvalolla, jonka lämmön voi melkein jo tuntea. Kuitenkin seuraavana päivänä lunta on pyryttänyt niin, ettei ovea saa auki. Tällaisen talvenkammoksujan mieli ja keho haluavat kiihkeästi jo toivottaa kevään tervetulleeksi, mutta siitä ei ole vielä tietoakaan.

Talvenselkä on kuin makaronilaatikko, joka ei millään lopu. Tasapaksua suorittamista. Ehkä siitä syystä huomaan lisääväni chiliä ruokaan kuin ruokaan. Ikenet huutavat hoosiannaa, mutta se sentään tuntuu edes jossain.

Kaupan vihanneshyllyt näyttävät yllättävän hyviltä, mutta yritäpä saada salaatti kotiin asti paleltumatta. Alkuperälläkin on väliä: pieni ääni päässäni saa jättämään maailman toiselta puolelta rahdatut tuoretuotteet hyllyyn.

Värikkyyttä lautasella on kuitenkin paljon enemmän kuin ennen vanhaan talvisaikaan, jolloin ainoat väriä tuovat asiat syödessä olivat varmaankin käsien paleltumat ja oudon väriseksi muuttunut sianliha, joka oli kaivettu jostain tiinun pohjalta.

Onneksi saa tuoreita sitruksia! Ne ovat ystävällisesti odottaneet kypsymisensä kanssa sydäntalveen. Ihan kuin olisivat ajatelleet meitä täällä.

Appelsiinit muistuttavat kylmän Pohjolan pientä punertavaa talviaurinkoa hienovaraisesti: Koittakaa kestää, oi kaamoksen asukit, kyllä minä täältä vielä tulen ja valaisen. Ei ole teidän vikanne, että esi-isänne olivat niin helkatin kovapäisiä ja halusivat asettua täysin käsittämättömään paikkaan. Siihen asti nauttikaatte näitä pirteitä pyöreitä C-vitamiinipurskeita, jotka saavat rohtuneet huulenne ja kuivaneet kätenne kirvelemään.

Mutta se kirvely ei ole mitään verrattuna siihen, kun naapurit palaavat taas kerran etelänlomalta. Silloin on hienovaraisuus tiessään, naama on käräytetty rantatuolissa ja pöhötys on hommattu halvalla punaviinillä. ”Ai täälläkö on ollut kurjat kelit?”

Suosikkisitrukseeni veriappelsiiniin, tutustuin vasta jokunen vuosi takaperin kevättalvisella Italian-reissulla.

Ihmettelin, kun paikalliset raahasivat koteihinsa perunasäkin kokoisia veriappelsiinipusseja ja ahmivat näitä tirskuvia herkkuja joka aterialla. Ei hullumpia, kuorenkin saa hyvällä tuurilla sormin pois.

Perusappelsiineille kun täytyy aina suorittaa pienimuotoinen kirurginen toimenpide ennen syöntiä, eikä sittenkään lopputulos ole aina häävi.

Suuren työn jälkeen kuoren sisältä saattaa paljastua kuivahtanut valkoinen pallo, jonka sidekudoksen jauhamiseen meneekin loppupäivä.

Kuinka sitten löytää tuoreet appelsiinit? Itse nuuskuttelen ensin hedelmäosastolla ja annan nenäni johdattaa minut voimakkaimmalta tuoksuvan satsin luo. Kun se on paikannettu, pussiin lähtevät painavimmat, kiinteimmät ja ohutkuorisimmat hedelmät. Nuo talven pikkuauringot.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT