Kolumni

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Kun on aika lähteä

"Kaikki eläinihmiset osaavat samaistua siihen, miten kamalalta tuntuu kantaa liian kipeä ihmisen paras ystävä autoon ja viedä se viimeiselle matkalleen kohti eläinlääkäriä."

Meillä on ollut murheellisen huono talvi eläinrintamalla. Olemme haudanneet kaksi pitkäaikaista koiraystävää ja niiden lisäksi paljon muitakin eläimiä. Eläinkanta alkaa yksinkertaisesti vanhenemaan ja nyt tuntuu, että iso osa niistä lähtee kerralla.

Olen koittanut vakuuttaa itselleni, että oppiipahan lapset elämää oikein käytännössä. Ja näin onkin ja lapset kyllä toipuvat. Mutta aikuiset ovatkin sitten jo ihan toinen juttu, minulla ja Tuukalla on ollut paljon tiukempaa.

Sama harvennus tuntuu olevan käynnissä myös ihmisten puolella, jos julkisuudessa olevien ihmisten poismenoihin vertaa. Kaikki tämä tekee nöyräksi ja laittaa ajattelemaan omaa vanhenemista ja ylipäätään sitä mihin täällä aikansa käyttää. On syytä arvostaa sitä aikaa, minkä saa.

Ajankäytön kanssa olisikin hyvä tehdä uusia suunnitelmia, mutta rahan kanssa ei tarvitse huolehtia. On nimittäin sen verran kallista lystiä tuo ähkyyn sairastuvan hevosen poismeno. Se teki ennen lähtöään kierroksen muutaman hevosklinikan kautta. Niin että nyt on säästökohteet selvillä joksikin aikaa.

Ikään kuin hevosten pidossa ei kaikki muukin maksaisi tuhottomasti. Ja sitten kun olet vuosikausia syöttänyt puunannut, treenannut ja hoitanut sitä kaveria, se vielä lähtiessään jättää jälkeensä yhden ison laskun.

Pakko allekirjoittaa oikeaksi anoppini taannoinen lausahdus: ”Ei tuo hevostouhu ole mikään harrastus. Se on sairaus.”

Usein sanotaan, että ihminen on vieraannuttanut itsensä kuolemasta. Sen useimmiten hiipivä tulo on siirretty peräkammarista hoitokoteihin, joissa se vähitellen korjaa rakkaitamme pois. Näemme vain osan siitä, ja tietenkin lopputuloksen, kun hoidamme hautajaiset.

Minä menetin oman äitini juuri niin muutama vuosi sitten. Kotieläinten kanssa sitä ei tehdä, eläinten vanhainkoteja ei juurikaan ole, tai jos on, niissä tuskin on samalla lailla ruuhkaa.

Se joka päivä jalan vieressä kerjännyt Puppe tai Tessu, joka on koko elämänsä rakastanut meitä ehdoitta, saattohoidetaan useimmiten loppuun asti.

Ei ihme, että lemmikkien kuolemat liikuttavat, niin kotona kun Facebookissakin. Kaikki eläinihmiset osaavat samaistua siihen, miten kamalalta tuntuu kantaa liian kipeä ihmisen paras ystävä autoon ja viedä se viimeiselle matkalleen kohti eläinlääkäriä. Ystävän, joka on rakastanut perhettään ehdoitta. On helppo ottaa osaa kun tietää mitä se on. Eläin voi olla täysivaltainen perheenjäsen.

Viimeaikaisen vanhuksenhoidon ympärillä vellovan keskustelun perustella on kuitenkin ihan aiheellista kysyä, onko eläimistä tullut meille tärkeämpiä kuin ihmisistä?

Vai onko kyse vain suojelumekanismista, eli eläimen menetys niin läheltä on kuitenkin helpompaa ja siitä toipuu nopeammin?

Vai lähtikö kolumnistilla nyt vain mopo käsistä ja on syytä painaa jarru pohjaan ja todeta, että nykyaikaisessa yhteiskunnassa vanhus jälkikasvun nurkissa olisi suurimmassa osassa talouksista täysi mahdottomuus.

Silti moni varmaan allekirjoittaa ajatuksen siitä, että monessa kodissa rakasta lemmikkiä hoidetaan paremmin, enemmän ja isommalla rahalla kuin ihan vaikkapa isäntää tai emäntää itseään.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Isännän mitta

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Mittaamattoman arvokas tomaatti

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Älyä puhelimessa