Kolumni

Ihmiskunta oppii hitaasti

Muistini yltää 1980-luvulle. Siitä asti maatalouden kannattavuuden on jatkuvasti kerrottu olevan huono. Oli se kai huono jo ennen sitäkin. Kuitenkin maataloutta yhä harjoitetaan Suomessa, vaikka se ei ole koskaan kannattanut.

Helmikuussa pääministeri Juha Sipilän toimeksiannosta selvitysmies Reijo Karhinen julkisti ehdotuksensa, kuinka maataloudesta Suomessa tehdään lopultakin kannattavaa.

Yle nosti verkkosivuillaan esiin, että Karhisen raportin tausta, ratkaistava ongelma sekä hänen ratkaisuehdotuksensa olivat hyvin samankaltaiset kuin vuonna 1926 osuustoiminnan uranuurtajan Hannes Gebhardin julkaiseman Maataloutemme nykyistä kannattavammaksi -teoksen tekstit.

Gebhard ehdotti nykypäivään sopivia toimia jo kauan ennen EU:n yhteistä maa­talouspolitiikkaa, Venäjän viennin romahdusta tai itselleen määräävään markkina-aseman kahminutta osuuskauppaa.

Gebhard, kuten nyt Karhinen, kannusti viljelijöitä parantamaan omaa talousosaamistaan sekä ottamaan tuotteidensa jakelusta ja jalostuksesta vahvemman otteen.

Kuulostavat yksinkertaisilta ja toteuttamiskelpoisilta ehdotuksilta. Miksei niitä ole muistettu pitää käytössä vuodesta 1926 alkaen?

Viime viikolla vietettiin Minna Canthin päivää. Uutisissa kerrattiin, kuinka Canth puhui jo yli sata vuotta sitten samoista asioista, jotka yhteiskunnassa hiertävät edelleen.

Alkaa tuntua siltä, että toistamme sukupolvesta toiseen samoja virheitä oppimatta mistään mitään.

Kun maanviljelyksen huonosta kannattavuudesta ja tasa- arvokehityksestä käytävän keskustelun pituutta ajattelee, huomaa, että ei esimerkiksi soteuudistuksesta ole puhuttu vielä paljon yhtään. 14 vuotta sinne tänne, ei tunnu vielä missään!

Ja vaikka metsien hakkuu­keskustelu tulee nyt jo korvista ulos, ei siitä olla näillä mittapuilla puhuttu vasta kuin alkulauseet. Keskustelun lyhyestä kestosta huolimatta muun muassa SDP:n Antti Rinne on ehtinyt vaihtaa omaa mielipidettään, niin usein että sormet eivät enää riitä laskemaan.

Välillä Rinne on halunnut vähentää metsien hakkuita, välillä hän on kehottanut hakkaamaan ”niin paljon kuin sielu sietää”.

Metsänomistajana hiukan oudoksun koko hakkuumääräkeskustelua. Olen luullut, että puuta myydään silloin, kun metsänhoidollisesti puusto kaipaa harvennusta tai puun hinta on kysynnän kautta niin korkea, että on järkevää pohtia päätehakkuuta sille soveltuvalla palstalla.

Siinä mielessä jokin valtion, siis poliitikkojen, sanelema vuotuinen kuutiomäärä kuulostaa hyvin keinotekoiselta.

Jollain tietysti poliitikkojen pitää omia, ja vähän toistenkin, kannattajia vaalien alla miellyttää. Helppoa se ei taida olla, sen on varmaan huomannut gallupkärki Rinnekin.

Viimeisimmäksi hän ehdotti lihaveron mahdollisuuden selvittämistä, mutta kun ay-liike moitti ajatusta huonoksi, niin nyt hän ei enää haluakaan puhua lihaverosta.

Viihderyhmä Kummeli lauloi aikoinaan ”Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä.” Nykyisin ei tarvitse olla kännissä saatikka pyytää lupaa. Kaikki voivat huutaa somessa mitä vaan, milloin vaan.

Sallittakoon poliitikoille, että vaalikampanjan aikana he vaihtavat mielipidettään tuuliviirin lailla somekansaa miellyttääkseen. Vaalien jälkeen kuitenkin toivoisin, riippumatta siitä, ketkä vallassa ovatkaan, että mielipiteet pysyisivät samoina edes viikon. Siten ehkä syntyisi vähemmän asioita, joista jauhetaan seuraavat sata vuotta ja enemmän onnistumisia, joiden ansiosta Suomi olisi jatkossakin maailman onnellisin maa.

Lue lisää