Kolumni

Kuuntele kolumni Hennin kertomana: Pieni pannuperhe

Jokaisella kotikokilla on oma pannufilosofiansa. Vaikka omistaisi vain yhden parhaat päivänsä nähneen teflonpannun, jolla paistaa kaiken pihvistä munakokkeliin, sekin on filosofia: yksi pannu riittää.

Jokaisella kotikokilla on oma pannufilosofiansa. Vaikka omistaisi vain yhden parhaat päivänsä nähneen teflonpannun, jolla paistaa kaiken pihvistä munakokkeliin, sekin on filosofia: yksi pannu riittää.

Sitkuttelin opiskeluajat yhden pannun taktiikalla. Kun rahaa alkoi tulla enemmän, elin jonkinlaisessa pannuepätietoisuudessa. Mikä olisi paras minulle? Entä toimivin arjessa?

Pinnoitteiden kuluminen otti pannuun siinä määrin, että päätin satsata johonkin kestävämpään. Sen seurauksena keittiööni on vähitellen kotiutunut kokonainen pannuperhe. Jäseniä on tällä hetkellä neljä.

Hellan kovis on ruostumaton teräspannu, joka on pannujen supersankari. Sen yli voisi varmaan ajaa panssarivaunulla ja ampua liekinheittimellä, eikä se ottaisi siitä pahemmin itseensä. Ostovaiheessakin kehotettiin vain kovaan käyttöön, katsos kun hoito-ohjeita ei pannulle ole olemassa.

En ole vielä ihan täysin ymmärtänyt sen sielunelämää. Koska teräspannu elää reunalla ja käy kuumana, lämmönsäädössä saa olla tarkkana. Munaruuat ovat lähes mahdottomia, ja öljyn kanssa joutuu läträämään.

Valurauta taas on oman erinomaisuutensa tunteva aistikas ammattilainen. Se on hitaasti lämpenevää sorttia, mutta kuumana sitä ei pysäytä mikään.

Ja kun sillä onnistuu paistamaan ravintolatasoisesti ruskistuneen pihvin, itku meinaa päästä: että ihanko itse minä tämän tein?

Valuraudalla saa tietysti maailman parhaat voinsuolaiset pitsireunat lettuihin. Niihin tulee helposti sivumakuna viime kuukauden ruokalista myös, jos ei muista putsata pannua ensin kunnolla.

Uusin tulokas katraaseeni on hiiliteräswokpannu, joka on niitä perinteisiä aasialaisia kulhonmuotoisia. Ajatuksena on, että voin kypsentää siinä kasviksia sukkelasti sekunneissa. Pannujen raskassarjalaisia en jaksa heilautella yhdellä kädellä, mutta tämä on kuin luotu sitä varten. Rasvapoltto on vielä sille tekemättä eli tiedossa on hikeä ja työstöä ennen kuin pääsen sen kanssa tutuiksi.

Turhamaista tai ei – munaruuille tuli kuitenkin ostettua oma pinnoitettu pannu. Se on ehdottomasti joukon herkkis ja hienohelma. Olen kehitellyt joukon älä-alkuisia sääntöjä sen käyttämiseen.

Onhan se ihanan helppo! Sillä valmistuu sametinpehmeitä munakkaita, jotka liukuvat vauhdilla lautaselle – tai jopa sen ohi.

Pannufilosofiani on vihdoin karkaistunut. Olen päätynyt siihen, että paistinpannuissa ei ole sama logiikka kuin miesten suihkusaippuoissa, joihin on laitettu shampoo, hoitoaine, partavaahto, aamupala ja lukkosula yhteen pulloon.

Pannuperhe toimii ainakin minulle.

Ja kun maallinen taivallukseni on kerran päättyvä, pannut jäävät. Vaikka en elämässä saavuta mitään merkittävää, voin lohduttautua sillä, että joku saa perinnöksi hyviä pannuja, joilla voi paistaa upean rapeita reunoja lettuihinsa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Voisiko Lidl olla suomalaisten tuotteiden portti maailmalle? Nuoret ruuantuottajat ja saksalaisketju etsivät tapaa tehdä yhteistyötä

Elintarvikkeiden tuonti on kasvanut koko 2000-luvun – juuston tuonti paisunut yli 50 miljoonalla kilolla

"Ikävä kyllä minua ei palkittu kokkaustaidoistani, vaan ruokakulttuurin edistämisestä televisiossa"