Kolumni

Tieteen voima on vastustamaton

Kaikki ihmiset ovat toisilleen sukua.

Yhdysvaltalaiset valkoisen ylivallan kannattajat, eli pesunkestävät rasistit, tekevät itselleen geenitestejä. He haluavat varmistaa, ettei heillä ole yhtään juutalais- tai afrikkalaisverta. Testin tuloksia esitellään sitten keskustelupalstoilla "rodullisen puhtauden” todisteina.

Ihonvärin tai etnisyyden todistaminen geenitestein on toivotonta. Kaikki ihmiset ovat toisilleen sukua: esimerkiksi kaikki eurooppalaiset polveutunevat tuhannen vuoden takaa Kaarle Suuresta. Siksi geenitestien kyky päätellä, miltä alueelta ihmisen esi-isät olivat kotoisin, tai mitä etnistä ryhmää he olivat, on heikko.

Kun geenitesti paljastaa, että valkoisella rasistilla onkin pari prosenttia aškenazijuutalaista tai länsiafrikkalaista perimää, alkaa selittely. Rasistit perustelevat keskustelupalstalla, miten geenitesti ei olekaan luotettava. Kun tutkijat tarkastelivat näitä selityksiä, he huomasivat jännän asian: rasistit käyttivät kritiikissään tismalleen samanlaisia perusteluja kuin millä tutkijatkin kritisoivat geenitestejä.

Tieteellä on länsimaisessa yhteiskunnassa ylivertainen asema. Tieteen rooliin tiedon tuottajana luotetaan ja oma kanta perustellaan tieteellä. Usein tosin tarkoitus tuntuu pyhittävän keinot ja tuloksista valitaan mieleisimmät.

Tieteen järkkymätön asema näkyy esimerkiksi suomalaisessa metsäkeskustelussa. Sopivista hakkuumääristä kiistellään ja perusteluina käytetään jonkun tahon laskelmia, joissa on arvioitu minkä verran metsää voi käyttää kestävästi. Lukuja on tietenkin erilaisia, sillä eri lähtöoletuksilla ja malleilla tulee erilaisia tuloksia. Uskottavimpana lukuna pidetään sitä, joka vastaa lähimmin omaa toivetta.

Näinhän ihmiset toimivat. Me etsimme tietoa, joka pönkittää käsitystämme todellisuudesta. Tämä on ymmärrettävää. Itsesuojeluvaistoomme kuuluu se, ettemme halua joka päivä järisyttää maailmankuvaamme. Tieteellisen tiedon vaarana kuitenkin on yllättävä uusi tieto.

Tiedettä arvostetaan, mutta laaja yleisö ei aina tunnu ymmärtävän sitä, miten tiede toimii. Esimerkiksi arkitieto ja tieteellinen tieto ovat usein törmäyskurssilla.

Kun susien tai saimaannorppien kanta-arvioista kiistellään, kipupisteeksi nousee tutkijoiden menetelmien ja arkikokemuksen välinen ero. Toisaalta yhden tutkimustuloksen arvo on melko pieni. Uskottava ja luotettava tieto syntyy kokonaisuudesta.

Yksi tapa vähentää ristiriitoja – ja edistää tieteen ymmärtämistä – on tehdä tieteestä yhä enemmän julkista. On sitten kyse henkilökohtaisesta perimästä tai lähiympäristön havaitsemisesta, tutkijoiden ja laajan yleisön pitäisi tehdä enemmän yhteistyötä. Tiedettä pitäisi suunnitella ja toteuttaa yhdessä.

Tuomas Aivelo on ekologi, evoluutiobiologi ja biologian opetuksen tutkija Helsingin yliopistossa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Kuu kiurusta kesään – mutta millaiseen?

Monimuotoisuutta tarvitaan pelloille

Hanski ja kylien tieto