Kolumni

Salaman raiskaama tiskirätti – ja silti onnekas

Koskaan en ollut tuntenut oloani yhtä yksinäiseksi kuin sinä yönä, kun olin tullut sairaalasta kotiin esikoisen kanssa. Töihinsä seuraavana aamuna kiiruhtava puoliso lähti nukkumaan eri kerrokseen.

Minä jäin yksin. Tai olihan siinä se vauva, joka katsoi mielestäni oudosti kieroon.

Minua ja tuota nyyttiä odotti makuuhuone, jossa oli parisängyn lisäksi sekä pinnasänky että äitiyspakkauksen laatikko.

Mietin mihin ja miten lapsen laskisin sylistäni. Käsiä ei tuntunut olevan riittävästi. Lapsi oli itkuinen. Yli kolme kuukautta kestävän koliikin alkulöylyt olivat jo näkyvissä. Enhän sitä vielä silloin ymmärtänyt. Tunsin oloni neuvottomaksi.

Oli pimeää. Olin väsynyt ja kipeä synnytyksen jäljiltä. Tikit kiristivät ja olivat tulehtumassa. Itketti.

Jos olisin tiennyt, että muutaman päivän päästä olen itse vielä kipeämpi, lääkäri puristelee mätää haavasta, vauvalle viritellään lonkkalasta ja luvassa on viikkotolkulla koliikkihuutoa, olisin varmaan vollottanut ääneen.

Kolme lasta kokeneempana tietäisin nyt täsmälleen mitä tehdä ja kuinka toimia, jos saisin vastasyntyneen käsivarsilleni. Kahdeksan vuotta äidin hommia ovat antaneet varmuutta ja kasvattaneet lehmän hermot. Osaan etsiä apua mitä kummallisemmissa tilanteissa.

Pikku kitinä ei tunnu enää missään. Tunnin uhmaraivarit Ruotsin laivan seisovassa pöydässä on nähty. Olen oppinut auttamaan lapsia sanoittamaan tunteitaan. Rakastamaan, vaikka lapsi itse huutaa vihaavansa minua.

Tunnistan nykyään myös oman väsymykseni ja olen oppinut pitämään huolta omasta jaksamisestani. Lasten flunssa-aallon jäljiltä olo on ajoittain ollut kuin salaman raiskaamalla tiskirätillä.

Olen löytänyt äitiystäviä, joiden kanssa päiväkodilla kohdatessa tai illalla somessa vaihdetaan kannustavia sanoja ja haifaivit, kun arjen haasteet on taas selätetty. Riman yli – tai ali. Yksi päivä kerrallaan.

Tiedän olevani onnekas.

Kun reilut kahdeksan vuotta sitten minut kärrättiin synnytyslaitoksella synnyttäneiden osastolle tuo esikoinen sylissäni, siellä minut vastaanotti iäkäs ja varsin viisas hoitaja.

Hän jutteli niitä näitä ja kyseli suhteestani omaan äitiini. Kertoi, että monen naisen suhde omaan äitiin muuttuu synnytyksen jälkeen melkoisesti.

En siinä vaiheessa asiaa niin ajatellut. Mutta tuo nainen oli oikeassa.

Nuoruudessani olin pyristellyt vahvasti napanuorasta irti. Aloittanut oman aikuiselämäni. Kulkenut omaa tietäni. Ei siihen äitiä tarvittu.

Mutta kun minusta tuli äiti, sain oman äitini aivan uudella tavalla takaisin. Lasten myötä olen tarvinnut äitiäni.

Ei vain lastenhoitoapuna, vaikka sekin on ollut korvaamatonta, vaan kuuntelijana. Ymmärtäjänä.

Äitini on tullut lukemattomia kertoja avuksi, kun lapset ovat sairaina ja minä olen kiiruhtanut valvotun yön jälkeen töihin. Nykyään parhaita hetkiä äitini kanssa ovat olleet ne tuokiot, kun muksut nukkuvat yläkerrassa ja istumme keittiön pöydän äärellä.

Ne hetket ovat korvaamattomia. Kiitos Äiti. Kiitos kaikille äitien äideille.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Ikävä tutkimustulos: Yli 60 prosentilla nuorista on terveyshuolia, joista he eivät pysty puhumaan kellekään

Presidentti kunnioitti äitejä mitalein: "Erilaisuutta on hyvä oppia ymmärtämään jo pienestä pitäen"

Tuhannet suomalaiset perheet suuntaavat äitienpäivälounaalle tutulle huoltoasemalle – juhlapäivä aiheuttaa piikin ABC-asemien kävijämääriin