Kolumni

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Isännän mitta

"Vaatii pokkaa olla se isäntä, jolla on se kapea tie, mihin kasvaa vielä heinääkin."

Tieosuuskunta. Tuo oli sana, mikä lapsena jäi mieleen siksi, että isäni, joka ei ollut juuri koskaan huonolla tuulella, tuli tieosuuskunnan kokouksessa huonolle tuulelle.

Tänä päivänä tieosuuskunta on itselleni joku jengi, joka hoitaa tieasiat kuntoon ilman, että minun tarvitsee niistä välittää ja saamme laskun siitä kerran vuodessa. En ole ollut lainkaan halukas olemaan minkään tieosuuskunnan aktiivinen toimija, sillä uskon että tieosuuskunta on vähän kuin taloyhtiö. Siellä vain keskustellaan räystäsremontin sijaan sepelin raekoosta ja aurauksesta. Ah!

Maaseudulla mikään ei ole niin pyhää ja tärkeää kun tiet ja se, että ne ovat kunnossa. Tämä tarkoittaa jatkuvaa huoltoa ja valvontaa, ojien raivausta ja uskomattomia määriä työtunteja ja kuormakaupalla soraa, ainakin joka toinen vuosi.

Jos vitsaillaan perinteisten sukupuoliroolien vertailulla, niin se pihaan johtava hiekkatie on isännän tiskipöytä. Eli vaikka metsän reunassa ruostuisi roinaa ja maahan hautautuisi muovikasoja, kyllä pihaan silti sopii päästää, jos tiet ovat edustuskunnossa, eli leveyttä riittää ja murskeet ovat kohdillaan.

Sanomattakin on myös selvää, että mitä leveämpi se tie on, sitä mahtavampi isäntä.

Ystäväperheellämme on kesäasunto keskellä metsää, päättyvän tien päässä. Sinne mennään juurikin sellaista kärrypolkua, eikä heillä ole ollut ajatusta ajaa siihen minkäänlaista sorapintaa, koska he eivät halua. He todella pitävät siitä hieman heinittyneestä tiestään.

Mutta tämähän herättää muissa ihmisissä suuresti hämmennystä. Jos emännällä on jäänyt tiskaaminen kesken vieraiden yllättäessä, siitä ei sovi tietenkään huomauttaa, sehän olisi epäkohteliasta, mutta nämä yksityistieasiat ovat sillä lailla yhteisiä, että niistä sopii kyllä huomauttaa, ja antaa muutama huoltovinkki samalla. Vaatii pokkaa olla se isäntä, jolla on se kapea tie, mihin kasvaa vielä heinääkin.

Kyllä minä tälle olen selityksen keksinyt ja siinä on logiikka. Että ajelepas itse jotain kärrypolkua traktoreilla ja muilla työkoneilla ja tule sitten sanomaan, etteivät tiet ole tärkeitä!

Mutta tuntuuko vain minusta siltä, että joskus nämä mittasuhteet menevät, sanoisinko hieman överiksi? Kun kyllähän niillä traktorin pyörillä nyt luulisi pääsevän pienen kummunkin ylitse. Nyt sille tehdään ihan omat ohitustiet.

Minua myös kiinnostaisi myös kuulla missä kohtaa ojat levenivät niin paljon? Välillä ojaremontin jälkeen kylätiellä oikein hirvittää, pakko ajella kieli keskellä suuta, keskellä tietä, ettei putoa sen reunoille kaivettuihin kanjoneihin.

Mutta mitäs minä tässä kitisen, joka paikkaan pääsee, kukin saa satsata rahansa ja aikansa mihin tykkää, kaikki me tänne mahdutaan.

Totuus on varmaan jossain siellä päin, että itselläni olisi tässä asiassa varmasti petrattavaa. Taitaa olla sukuvika, sillä muistan lapsuudesta yhdenkin kevään, kun meidän pihatielle ilmestyi todella pahoja routakuoppia. Äiti laittoi pihatien alkuun pienen kyltin missä luki: Varo! Kelirikko pihassa!

Olin noin 10-vuotias ja koulutaksi toi minua kotiin. Sanoin kuskille hyvissä ajoin tien varressa, että jätä tähän vain, voin kävellä pihaan saakka. Koska meillä on vararikko pihassa.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

A. Aallon solistille hattu luo keikkafiiliksen

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Huono hevosenomistaja

Vähikkälään haluavat nyt kaikki Olavi Uusivirtaa myöten – mutta miksi?