Kolumni

Paratiisia rakentamassa

Yhdelle unelmien piha on kukkaloistoa, toiselle satoisa hyötytarha ja kolmannelle vaikkapa niukkailmeinen kokonaisuus tontin kivistä.

Toisin kuin kuvittelisi, puutarha-ammattilaisena en vietä kesää omassa pihaparatiisissani, vaan suurimman osan ajasta istun ilmastoidussa autossa pitkin maanteitä ajellen. Vierailen vuosittain kymmenissä kotipuutarhoissa ympäri maata.

Lukemattomien kilometrien päässä odottaa aina yhtä hieno palkinto: puutarha, johon sen laittaja on upottanut luovuutensa, rakkautensa ja joskus myös murheensa. Mitä vanhempi puutarhan hoitaja, sitä pidempi on hänen elämänsä tarina, jonka usein jaamme puutarhaa katsellessa.

Yhdelle unelmien piha on kukkaloistoa, toiselle satoisa hyötytarha ja kolmannelle vaikkapa niukkailmeinen kokonaisuus tontin kivistä. Joku tykkää nikkaroida itse, toinen ostaa valmista. Kasvinkeräilijät innostuvat jokaisesta pikkutaimesta, jonka he ovat onnistuneet puutarhassaan talvettamaan.

Vuosien mittaan olen ollut jonkun kerran pihakilpailun tuomaristossa. Olen mennyt mukaan ajatellen, että osallistumalla voin vaikuttaa ja tuoda kilpailuun suvaitsevaisuutta, ymmärrystä ja kokemustakin.

Kaiken ei tarvitse aina olla isoa, loistavaa tai viimeisteltyä. Rakkaus puutarhaan on näkynyt jokaisen puutarhan työjäljessä. Koska he omasta aloitteestaan tai ystävien kannustamana ovat päättäneet osallistua kilpailuun, he varmasti kokevat antaneensa ison palan itsestään puutarhalle.

Voiko puutarhoja arvostella ja vertailla toisiinsa? Kierrätysideoita ei voi arvioida vain esteettisin perustein. Tilanjakokin on kiinni paikan ehdoista ja pihanomistajan tarpeista. Sadon määrä ei korvaa makua. Yksi tykkää supersiististä, toinen rennosta hoito-otteesta. Jokainen on palkintonsa ansainnut!

Suomalaisille kotipuutarhureille omin käsin tekeminen ja puutarhatyön fyysinenkin puoli on yhä tärkeää.

Silti yhä enemmän ostetaan suunnittelu-, rakentamis- ja hoitopalveluja myös viherammattilaisilta. Se on järkevää: kun ammattilainen luo pohjan, sen varaan voi pihanomistaja jatkaa.

Kokeilemalla oppiminen on monelle yhä osa puutarhan viehätystä. Kun puutarhamyymälässä valistetaan asiakasta kasvien menestymisvyöhykkeistä, on kutkuttavaa ajatella, saisinko sittenkin eteläisemmän kasvin viihtymään.

Kokonaista puutarhaa ei kannata rakentaa riskipelillä, vaan ensisijaisesti kannattaa hankkia meillä kestäviä lajeja ja lajikkeita. Kannattaa myös istuttaa kasvien niiden valoisuus, kosteus- ja maaperävaatimusten mukaisille paikoille. Järjen käyttö säästää rahaa ja vähentää mielipahaa.

Omassa vantaalaisessa kaupunkipuutarhassamme, kahden hortonomin pihalla, pihatiet ja kiveykset ovat viherrakentajien tekemiä. Kasvihuoneet, pergolat ja huvimajat ovat ammattityötä. Puutarhuri on leikannut pensasrivistöjä ja jättänyt parin tunnin keikalta jälkeensä alasleikatut pensaat, siistityt paikat ja vienyt oksatkin mennessään.

Samaan aikaan olemme itse tehneet ammattityötämme, neuvoneet muita ja kannustaneet tekemään itse – mutta myös käyttämään ammattiapua raskaimmissa ja visaisimmissa puutarhatöissä. Kun aikaa ja osaamista puuttuu, kannattaa työllistää osaaja.

Hoidamme silti yhä itse puutarhamme. Talvetamme sata pelargonia, kylvämme, istutamme ja korjaamme potagerin sadon, kastelemme ja lannoitamme kasvihuoneen tomaatit, viljelemme kassikaupalla perunoita ja istutamme syyspimeillä sipulikukat.

Valitsin puutarha-alan noin 40 vuotta sitten, ja toki puutarhatyöt isolta osin ovat yhä mukavia. Mutta 58-vuotiaana säkit eivät enää lentele yhtä kevyesti, ja maassa konttaaminen tuntuu polvissa. Verottaja palkitsee pihan hoitotöiden tekijän työllistämisen kotitalousvähennyksellä.

Moni puutarhan hoitaja kuitenkin kertoo, etteivät he halua kuntosalille, vaan puutarhassa on heidän kuntonsa ja terveytensä salaisuus. Hyötyliikunta vehreässä ympäristössä toimii kehon ja mielen lääkkeenä. Vihreässä ympäristössä oleskelu laskee verenpainetta ja tyynnyttää mieltä.

Vaikka puutarha on luontoa, jota ei voi koskaan täysin hallita, sen tekeminen on monelle ainoa paikka, jossa saa konkreettisesti ja vapaasti toteuttaa itseään. Joillakin on mielessä isoäidin puutarha; kaikilla ei ole suvun puutarhaperintöä.

Lapsuuden puutarhani oli "pikkupietarinpiha", monen perheen puutalo, Kuopiossa 1960-luvulla. Leikkipaikkamme olivat hiljainen kaupunkikatu, läheinen ravirata ja puisto, jossa kiipeilimme puissa.

Puutaloyhtiön pihamaatamme peitti hiekkainen tanner, josta osa oli heinittynyt asukkaiden jalkojen alla matalaksi pihasaunio-, voikukka- ja piharatamomatoksi. Äiti kasvatti krasseja muuripadassa.

Silloin tällöin minut kutsutaan puutarhaan, joka tuo mieleeni lapsuuden puutarhat, omamme ja naapureiden. Mielessä läikähtää lämpimästi ja muistan, miksi olen tälle alalle tullut.

Kaukaisimmat muistoni puutarhasta ovat kaupungin ja seurakunnan puistoista, joita hoitivat tarmokkaat ja taitavat puutarhatyöntekijät. Sellaiseksi itsekin vuoden 1979 ylioppilas halusi, vaikka nyt nautin yhä enemmän myös puutarhani katselusta.

Kotiin puutarhakulkurin matka vie aina oman puutarhan kautta.

Kirjoittaja on vantaalainen puutarhatoimittaja, ­puutarhakirjailija, hortonomi ja kotipuutarhuri.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

PTT:n taloustutka: Kotitalousvähennyksen leikkaaminen voi lisätä pimeitä töitä

Rakas Renko jätti jäljen elämääni

Satavuotias tasavalta