Kolumni

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Huono hevosenomistaja

Jokainen, joka on juossut aamukasteisella naapurin pellolla yöpaidan helma litimärkänä aina vain kauemmas juoksevien hevosten perässä, tietää kuinka ärsyttävää, pelottavaa ja nöyryyttävääkin se on.

Huono hevosenomistaja tässä hei! On aika tunnustaa ihan julkisesti pari asiaa. Tammani varsoi viime yönä varsan, ilman, että minä heräsin katsomaan sitä kertaakaan yöllä, puhumattakaan mistään hienoista varsomiskameroista. En ole sellaisia kameroita hankkinut, koska en ole koskaan kokenut sellaista tarvitsevani. Tällä kertaa sosiaalinen media alkoi luoda paineita siihen.

Tuntui, että kaikki hevoskaverini, joille oli varsa tulossa, eivät nukkuneet touko-kesäkuussa ainoatakaan kokonaista yötä, vaan he valvoivat tammojaan kameroistaan ja valmistautuivat tuleviin varsomisiin muutenkin hienosti.

Itse kurkkasin muutamana iltana ennen oletettua h-hetkeä tamman nisiä ja mutisin joka kerta, että juu juu, kohta se varsoo. Tänä aamuna hevonen oli varsonut, minähän tiesin sen!

Helppohan tässä on huudella, kun omistaa tamman, joka on varsomisessa jo kokenut, ja homma on joka kerta sujunut hienosti. Eiköhän tähänkin rentouteen tule muutos jossain vaiheessa, kun kohdalle sattuu joku hankalampi varsoja, eli yökamerakiikarivalvontayksikkömyyjät, kannattaa soitella!

Eikä huonouteni hevosenomistajana tähän lopu. Minun hevoseni eivät myöskään pääse enää oikealle laitumellekaan . Vihreää ne kyllä saavat, kun kuleksivat kaikki illat leikkaamassa meidän pihapiirin sekä kotieläinpihan nurmikoita.

Mutta eiväthän nämä muutamat hehtaarit pihapiiriä ole sama asia, kuin että jossain järven rannalla olisi pitkäheinäinen, kauniisti kumpuileva kymmenien hehtaarien laidun, mistä hakisimme hepat joskus loppukesästä sitten hyvin syöneinä takaisin kotiin.

Ironista tässä on se, että meillä oli sellainen laidun, itse asiassa kaksikin. Vuokrattuna naapurilta, suurella vaivalla aidattu. Hevoset viettivät siellä muutamia kesiä, ja niillä oli varmaan mukavaa.

Mutta meillä ihmisillä ei ollut. Hevoset karkasivat niiden viiden laidunvuoden aikana muistaakseni kolme kertaa.

Ne aamukuuden aikaan tulevat puhelinsoitot, vaikka niitä tuli korkeintaan yksi kesässä, traumatisoivat meidät, siis minut ja mieheni Tuukan täysin.

Jokainen, joka on juossut aamukasteisella naapurin pellolla yöpaidan helma litimärkänä aina vain kauemmas juoksevien hevosten perässä, tietää kuinka ärsyttävää, pelottavaa ja nöyryyttävääkin se on.

Eivätkä pelkästään ne kolme hyvinkin aiheellista puhelinsoittoa meidän kesiämme pilanneet, vaan ne muut.

Juttu on nimittäin niin, että kun asut hevosinesi sellaisella paikalla keskellä kylää, että kaikki näkevät, että niitä eläimiä siinä pihapiirissä on, voitte arvata kenelle soitetaan ensimmäiseksi kesäaamuna kello kuusi, kun jossain viljapellossa tai tienlaidassa kymmenen kilometrin säteellä vaeltaa karannut hevonen.

Kyllä, meille ne soittavat. Ja sieltä sängynpohjalta on hyvin vaikea mennä sanomaan, että ehei, tuskin ne meidän ovat. Joka kerta on noustava ja juostava veren maku suussa sinne laitumelle asti katsomaan.

Tämä ilmiöhän ei ole kenenkään vika, vaan lopputulema, josta varmasti moni hevosen tai hevoslaitumenomistaja kärsii. Minä olen ratkaissut kesäisten yöunieni laadun seuraavalla tavalla: Hevoset pysyvät yöt tallissa. Eikä siellä ole edes kameroita.

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Isännän mitta

Nuori Janina Lehtonen tähtää ammattivalmentajaksi: ”Haaveena on, että voisin tulevaisuudessa tehdä kokopäiväisesti töitä hevosten kanssa.

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Mittaamattoman arvokas tomaatti