Kolumni

Jätteelle ja roskaamiselle tarvitaan hinta

Luonnon roskaaminen on aina kummeksuttanut minua. Jos jaksaa kantaa metsään tai rannalle mennessä jäätelöt, juomat ja muut eväät mukanaan, on kumma, kun sitä sisällöstään keventynyttä paperia, purkkia tai pulloa ei jaksa tuoda pois.

Ihan oma lukunsa ovat tienpientareilla kukkivat pikaruokapussit ja tyhjät tölkit sekä kahvimukit. Miten ihmeessä ne eivät mahdu sinne autoon tai pysy polkupyöräilijän kyydissä käytön jälkeenkin?

Kokonaan oma lukunsa törkeydessä on tölkkien ja lasipullojen heittäminen pelloille ja tuotantoeläinten laitumille. Vuosittain raportoidaan kivuliaista vaaratilanteista, joista osa on päättynyt eläimen lopettamiseen.

Muovi kertyy luonnossa kalojen, lintujen ja useiden muiden eläinten ruuansulatuselimistöön määrinä, joka johtaa vastaavasti kipuihin, pahimmillaan kuolemaan.

Viime viikkojen luetuimpiin MT:n verkkosivulla kuuluu uutinen istutetuista lohista, jotka ovat napsineet mahansa täyteen tupakantumppeja luultuaan niitä ilmeisesti rehupelleteiksi.

Mistä tämä vastuuttomuus opitaan? Geeneissä perittyä se tuskin on.

Roskaantuminen on aaltoliikettä. Nuoruudessani 1970-luvulla tästä myös kiisteltiin, kun irtojäätelöiden myynti kaupoissa kasvoi ja keskiolut oli vapautunut.

Ilmiö ei siis ole uusi.

Roskaaminen ei liioin ole vain maaseudun vitsaus. Kaupunkien puistot, torit ja ulkoilureittien varret on ihan yhtä lailla merkitty. Kesätapahtumien jälkeen järjestäjillä, kaupungin työntekijöillä tai asukasyhdistyksellä on edessä "iloinen" urakka.

On todellista laiskuutta ajatella, että joku muu korjaa pois minun jätökseni. Kotonaan kukin eläköön kuinka haluaa, mutta yhteisille paikoille, mukaan lukien luonto, jäte ei kuulu.

Viime vuosina on välinpitämättömyys lisääntynyt osaksi sen vuoksi, että kertakäyttökuluttaminen jatkaa vain kasvuaan.

Toisaalta myös vastaliike on ottanut siitä potkua. Roskien keräystalkoita pidetään järjestetysti kylittäin tai taajamittain, ja uutena on noussut esiin "plogging", joka on suomennettu roskareippailuksi.

Lenkkiporukat ja retkeilijät nappaavat matkan varrelta roskia mukaan.

Maa- ja kotitalousnaiset puhdistivat eri puolilla maata 600 hengen voimin pientareita kevään ja alkukesän aikana roskareippailukampanjassaan.

Olen Suomen Ladun polkujuoksuporukassa kerännyt parin kesän ajan yhteislenkeillä roskia.

Yksin kulkiessa olen ottanut tavaksi myös ottaa taskuun muovipussin. Roskat ovat vähän kuin sienet: kun niitä oppii havainnoimaan, ne suorastaan tuntuvat hyppäävän verkkokalvolle.

Roskaaminen kertoo konkreettisesti siitä, että suuri osa kuluttamastamme tavarasta on liian halpaa. Ei välitetä ajatella pakkausten tai tuotteen itsensä hävittämistä, eikä niiden hinta kata jätehuollon todellisia kustannuksia.

On valtioita, joissa on kielletty muovipussit tai otettu käyttöön kovat sakot roskaamisesta. Ainakin viime mainittua voisi mielestäni miettiä meilläkin. Eri asia on, kuinka poliisin resurssit riittäisivät sakkojen antamiseen.

Jätevuorille ei tällä menolla ole loppua, ellei kuluttaminen muutu kestävää, pitkää elinkaarta suosivaksi. Pelkkä roskareippailu ei tilannetta käännä, niin tärkeää kuin se onkin.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Puhdasta järvikalaa? Kansallispuistosta saadun lohen vatsasta paljastui toistakymmentä tupakantumppia

Maa- ja kotitalousnaiset aloittaa roskareippailukampanjan: Pientareita puhdistetaan eläinten hyväksi

Pihat ja tienvarret eivät ole roska-astioita