Kolumni

Maailman paras ammatti

Tämä kolumni on omistettu juuri sinulle, joka olet viljelijä, ja sille työlle, mitä tänäänkin teet. Haluan jakaa oman kokemukseni viljelijänä olosta ja sen jälkeisestä elämästä.

Yleisesti koen elämän vahvasti tunteiden kautta, joten en tässä kerro käytetyistä lannoitustasoista tai siitä, niitettiinkö meillä lyhyeen vai pitkään sänkeen. Kerron niistä syvimmistä ajatuksista, joita kävin läpi. Haluan myös muistuttaa eräästä asiasta.

Ensinnäkin se, että olen ollut viljelijä, tuo melkoisen haasteen omalle urasuunnittelulle. Ei ole helppoa löytää sellaista työtä, joka olisi yhtä tärkeää ja merkittävää kuin ruuan tuottaminen.

Toisaalta se tuo perspektiiviä toimistohommiin. Jos teet virheen, saat korkeintaan moitteet esimieheltä tai kollegalta. Et osaa ottaa sitä kovin vakavasti, sillä kukaan tai mikään ei kuollut ja palkka tulee joka tapauksessa sovitun suuruisena, sovittuna päivänä.

Vaikka hartiat eivät ole kovin leveät tässä asiassa, tiedän, mistä puhun. Olin maitotilallinen kolmen vuoden ajan. Elämäni rankimmat vuodet.

Minusta ei todellakaan ollut siihen. Toisen vuoden aikana väsyin ja loppuajan sinnittelin. On jopa hieman vaikea ymmärtää, miten joku jaksaa tehdä sitä työtä vuosikymmeniä.

Pitkiä työpäiviä, aikaisia aamuja, myöhäisiä iltoja. Peruuntuneita menoja eläinten takia. Poi’itus, jonka lopputuloksena on kuollut vasikka ja lopetettu lehmä. Potkiva hieho. Säiden armoilla työskentelyä. Konerikkoja kriittisellä hetkellä.

Posti ei tuo kuin laskuja. EU-tuet myöhässä ja niistä leikataan. Talous tiukalla. Rasti väärään ruutuun tukihakemuksessa. Peltovalvonta, hygieniatarkastus, Naseva-käynti.

Jatkuva parjaaminen ja syyllistäminen milloin mistäkin. Pelko salakuvaamisesta, vaikka teet kaikkesi eläintesi eteen.

Kuitenkin, vuonna 2018 Tilastokeskuksen mukaan lypsykarjataloutta harjoitettiin 6 263 tilalla. Kaikki tuotantosuunnat huomioiden viljelijän ammattia harjoitti yhteensä 40 807 ihmistä. Nostan hattua teille jokaiselle.

Jossain vaiheessa häpesin kertoa tuntemattomille olevani maanviljelijä ja omistavani lehmiä. Pelkäsin joutuvani jonkun eläinoikeusaktivistin hyökkäyksen ja ryöpytyksen kohteeksi. Olin matalasti koulutettu ja koin olevani "vain" maitotilallinen, jolla on kaiken lisäksi niin pieni tila, ettei sitä oikein maatilaksi voi kutsua.

Ethän sinä tee samaa virhettä? On täysin hölmöläisen hommaa olla olematta ylpeä siitä, että tuottaa ruokaa. Ei sillä ole väliä, vaikka tila olisi pieni ja vanhanaikainen. Eikä sillä, vaikka se olisi iso ja moderni. Tai jotain siltä väliltä.

Tärkeintä on, että tekee työnsä pystypäin ja keskittyy omiin vahvuuksiinsa.

Eihän lyhyt viljelijän urani toki pelkkää raatamista ja kurjuutta ollut. Onnistumisen tunteita ja itsevarmuutta sai vaikkapa hyvistä maitotuotoksista ja onnistuneista siemennyksistä. Tai ihan vain hyvin sujuneesta lypsystä.

Minulla oli vain uskomaton taito vaalia epäonnistumisia onnistumisten sijaan. Ethän sorru samaan virheeseen?

Lopuksi se asia, josta halusin muistuttaa yhä maata viljelevää ja karjaa kasvattavaa kansanosaa. Te teette maailman tärkeintä työtä. Ihan oikeasti ja aidosti.

Älä unohda sitä. Kiitos sinulle.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Katse maaseudun poikiin ja miehiin

Taantuma kolkuttaa jo ovella

Kuuntele kolumni Olgan kertomana: Karuja kuvia maaseudulta