Kolumni

Pumppu lujilla: Amerikkalaiseen jalkapalloon on tartuttava kun siihen saa mahdollisuuden

Lyhyelle peliuralleni mahtui papin johdatusta, peliasun kommentointia ja joukkueen nimelle nauramista televisiossa. Rakkaus lajiin on säilynyt.

Amerikkalaista jalkapalloa kuvaa hyvin kentän laidalla usein kuultu viisaus: if you touch it, you catch it. Lausahdus kääntyy ehkä parhaiten muotoon "jos kosket palloon, ota se myös kiinni".

Pelissä heitettyä palloa ei saa pudottaa, tai yritys valuu hukkaan. Siitä sanonta: jos pallo on ulottuvilla, se pitää saada kiinni.

Hieman leikkisästi fraasin voisi kuitenkin kääntää myös vaikkapa näin: Jos kosket siihen, se tarttuu. Tämä käännös kuvaa varsin hyvin omaa koukuttautumistani jenkkifutikseen eli jefuun.

Jefussa kentällä vastakkain on kaksi 11 hengen joukkuetta. Pisteitä tehdään ensisijaisesti kuljettamalla pallo vastustajan maalialueelle (touchdown, 6 pistettä), tai potkaisemalla se maalihaarukan läpi. Sääntöjä on paljon, mikä saattaa selittää epäluuloisuutta lajia kohtaan.

Alkuun peliä on hankala seurata ja ymmärtää, mutta kun lajiin pääsee sisään, juuri sen monimutkaisuus viehättää: onnistuminen vaatii yhteispeliä koko joukkueelta, mutta epäonnistumiseen riittää yhden pelaajan uinahtaminen tai vaikka liukastuminen.

Peli tarjoaa parhaimmillaan huikeita suorituksia niin joukkueelta kuin yksilöltäkin. Ammattilaispelaajat juoksevat yhtä kovaa kuin sprintterit eivätkä kentällä ollessaan himmaile.

Pelinopeutta ja fyysisyyttä ylläpidetään suurella määrällä taukoja ja pelikatkoja. Paatuneemmalle penkkiurheilijalle ne antavat mahdollisuuden analysoida peliä – ja televisioyhtiölle myydä mainoksia.

Jalkaterään viittaava lajinnimi ei muuten liity ollenkaan pallon potkimiseen, vaikka se olikin pelin historiassa nykyistä yleisempää. Sen sijaan nimi Football kuvailee pelivälinettä, joka on yhden jalan (30,48 cm) mittainen.

Itse tutustuin tähän vieraslajiin samalla tapaa kuin Suomen maaseudulla on tutustuttu muihinkin valtameren takaisiin löytöihin aina perunasta lähtien: valistuneen kirkonmiehen opastamana.

Kotikuntaani Kiuruvedelle muuttanut pappi innosti kymmenkunta rippikouluikäistä poikaa mukaan jo olemassa olevaan joukkueeseen, Kiuruvesi Milky City Farmersiin. Kaverien kautta päädyin sinne itsekin.

Joukkueen nimi herätti monessa hilpeyttä, ja muun muassa muusikko Tommy Lindgren nauroi sille kerran Villi kortti -ohjelmassa, mikä saattaa olla Farmersin korkein kansallinen noteeraus. Urheilun iloa tai pelin kovuutta se ei kuitenkaan vähennä.

Muutaman vuoden kolusimme miesten alinta divaritasoa, ja muutamat meistä myös Kuopio Steelersin riveissä ikäluokkasarjoja. Isäni kutsui meitä sukkahousupojiksi kireiden pelihousujen ja pitkävartisten sukkien vuoksi.

Muutamat vanhoista joukkuekavereista pelaavat edelleen, ainakin yksi SM-tasolla asti. Kasvattiseurakin on noussut takavuosien hiljaiselosta ahkerien ja omistautuneiden yksilöiden talkoohengen ansioista.

Oma peliurani päättyi ilman kansainvälistä läpimurtoa asepalvelukseen ja kotoa muuttoon. Lajin seuraaminen on kuitenkin vuosien saatossa vain syventynyt. Parhaillaan käynnissä on kotimainen Vaahteraliiga, syystalven pimeät yöt valvon katsoen Amerikan NFL:ää.

Kun lajiin kerran koskee, se tarttuu.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Liikunnan hyödyt alkavat heti, kun takapuoli nousee penkistä – kukkien kastelukin on keholle tärkeää aktiivisuutta

Teemu Pukki tekee paljon maaleja, mutta yksi Suomen paidassa oli erityisen taidokas

Karvaita tappioita, niukkoja häviöitä ja oman uran aallonpohja